Olen miettinyt viimeaikoina todella paljon itsevarmuuttani ja -tuntoani. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä syvemmälle kuoreeni olen piiloutunut, sitä lysympään hartiani ovat painuneet, sitä pienemmiksi eleeni ovet käyneet ja puheeni hiljentynyt. Olen täynnä lukkoja. Huomaan sen esimerkiksi, kun katselen vanhoja kuviani. Niissä minulla on monesti jokin typerä, hassutteleva ilme, ja eräs luokkakaverini (tarkennettuna treenikaverini Laura) sanoi minua ala-asteella kuminaamaksi. Nykyään ilmeeni ovat täysin vaisuja. Kun puhun ihmisille, olen jännittynyt ja anteeksipyytelevä. Kuvauksissa pysyttelen mukavuusalueellani, jonka takia kuvat näyttävät pliisuilta. Ennen rakastin esiintymistä, enkä jännittänyt sitä juurikaan, tai jos jännitin, vedin silti täysillä. Vaikka rakastan esiintymistä edelleen, jännitän sitä huomattavan paljon enemmän. En uskalla heittäytyä, vaan minulla on aina jarru päällä.
 |
| Vammanen jännityshymy lavalla Rock Models -kisassa. Snap: Antti Qvickström. |
Kerroin olleeni Rock Models 2014 ensimmäisessä osakilpailussa mukana. No, kilpailu minun osaltani loppui ennen kuin alkoikaan. Karsiutuminen ärsytti minua suunnattomasti, koska tiesin että se johtui vain ja ainoastaan omasta lavaesiintymisestäni. Olin niin kankea ja vaatimaton, että hakkasin päätä seinään vielä päiviä jälkeenpäin, kun mietin mitä kaikkea olisin voinut tehdä toisin. Ärsyttävää!
Olen yrittänyt kiinnittää huomiota konkreettisiin seikkoihin, ja muuttaa niitä. Mutta ette usko miten vaikeaa se on!
Ensimmäinen on ryhti. Töissä kävelen terminaalihallin poikki, hartiat edessä vikkelästi välttelen vastaantulevien ihmisten katseita. Miksi? Miksi tekeydyn pieneksi?
Toinen on se, että lakkaa miettimästä mitä muut ajattelevat minusta. Tämä on ollut minulle periaatteessa itsestäänselvyys jo ala-asteelta saakka. En ole koskaan halunnut sopia massaan ja olla kuin muut, vaan terveellä tavalla omanlaiseni. Ulkoisen habituksen esiin pistäminen ei kuitenkaan takaa sitä, että nahkan ja niittien alla olisi henkisesti itsevarma otus. Minä en hetkeäkään mieti sitä, onko naamani jonkun muun mielestä tarpeeksi nätti, tai onko leggingssini rumat. Mutta. Kysymys kuuluukin: Olenko liian itsekäs? Laiska? Olenko liian äänekäs? Vedänkö liikaa huomiota itseeni? Onko minulla huonot vitsit? Teinkö aiemmin jotain väärin, kun nuo eivät enää näytä haluavan jutella kanssani? Minussa on varmasti jotain vikaa, pakko olla. Sen takia on kai parempi pysyä kuoressa, etteivät muut kärsisi huonoista luonteenpiirteistäni.
Itsevarman ihmisen seurassa on hyvä olla, koska he tietävät olevansa hyviä ja kelvollisia ilman vakuutteluja, heidän ei tarvitse polkea muita alas pönkittääkseen itseään, vaan he ovat aidosti rentoja, hyväntuulisia ja säteileviä. Sellainen minäkin tahtoisin olla. Sen sijaan olen kiukkuinen, äkisti nollasta kaheksaankymppiin (Huom. ei kuitenkaan sataan, koska vaisu) kiihtyvä kiroileva ihmiset loitolla pitävä siili, joka toisinaan vajoaa synkkytteen ja ängtiin, eikä usko - tai siis on aivan varma - ettei kelpaa mihinkään.
Oletteko te kärsineet huonosta itsetunnosta ja itsevarmuuden puutteesta? Miten onnistutte olemaan itsevarmoja?
Nuorena (ala-aste ja haarukalla lukion 2 luokalla) olin tosi itsevarma ja ulospäin suuntautunu. Olin juurikin porukan hauska tyyppi, aina ilonen ja kaikkien kamu. Sitten tuli joku oikosulku päähän, eristäydyin pieneen porukkaan enkä ollu yhtään oma ihteni. Ahisti, masenti, enkä uskaltanu puhua kenellekkään mitään, koska punastuin nii herkästi. Pari vuotta mietin että jumalauta mussa on jotain vikaa, miks minä en oo enää samanlainen ku ennen. Mietiskelin just samoja kysymyksiä kun mitä sinä tuossa kirjottelit.
VastaaPoistaSitä loppujen lopuks tekee nuista asioista ite ongelman itelleen. Pyörittelee asioita päässä ja ihmettelee omaa käyttäytymistä. Oon sitä mieltä että se ajatusmaailma muuttuu jollain tavalla.
Nyt kun aikaa on kulunu 4 vuotta, niin oon pikku hiljaa löytäny sen "kultasen keskitien". Mää oon tämmönen ku oon, minua ei kiinnosta mitä muut aattellee. Tykkää jos tykkää, on liian vaikee miellyttää kaikkia. Ja mikä kaikkein tärkein; kunhan ite on sinut ittesä kanssa, nii kaikki menee hyvin!
Ehkä sitä alkaa pikku hiljaa aikuistua, hyvällä tavalla eh? ;)
Tsemppiä! Myös mekaaninen itsensä kehuminen toimii, vaikkei uskoisi. Ja toisten kehuminen! Sinäkin olet niin upea nainen, että sinulla ei ole mitään syytä potea huonoa itsetuntoa. Laiskuuskaan ei ole aina pahe, terveisin ylisuorittava stressaaja.
VastaaPoistaMinä olen aina ollut epävarma ja arka, vaikka joidenkin on vaikea sitä uskoa. Minä tosin peitän epävarmuuttani turhalla puhumisella ja hölöttämisellä. Se ei tosin aina auta. Välillä jopa vain pahentaa tilannetta.
VastaaPoistaParas on kuitenkin vain keskittyä tilanteeseen ja unohtaa turha jännittäminen. En väitä, että se aina toimisi mutta, kannattaa ainakin yrittää.
Muuten, silloin kun oltiin päivittäin tekemisissä, ihailin aina sun itsevarmuutta. ;) Olet upea ihminen.