sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Kilvet ja haarniskat

Mitä on itsevarmuus ja miten sitä voi kehittää? Miten päästä eroon epävarmuuden kahleista ja pidättelevistä lukoista? Miksi itsevarmuus on niin pelottavaa?  

Olen miettinyt viimeaikoina todella paljon itsevarmuuttani ja -tuntoani. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä syvemmälle kuoreeni olen piiloutunut, sitä lysympään hartiani ovat painuneet, sitä pienemmiksi eleeni ovet käyneet ja puheeni hiljentynyt. Olen täynnä lukkoja. Huomaan sen esimerkiksi, kun katselen vanhoja kuviani. Niissä minulla on monesti jokin typerä, hassutteleva ilme, ja eräs luokkakaverini (tarkennettuna treenikaverini Laura) sanoi minua ala-asteella kuminaamaksi. Nykyään ilmeeni ovat täysin vaisuja. Kun puhun ihmisille, olen jännittynyt ja anteeksipyytelevä. Kuvauksissa pysyttelen mukavuusalueellani, jonka takia kuvat näyttävät pliisuilta. Ennen rakastin esiintymistä, enkä jännittänyt sitä juurikaan, tai jos jännitin, vedin silti täysillä. Vaikka rakastan esiintymistä edelleen, jännitän sitä huomattavan paljon enemmän. En uskalla heittäytyä, vaan minulla on aina jarru päällä.
Vammanen jännityshymy lavalla Rock Models -kisassa.
Snap: Antti Qvickström.

Kerroin olleeni Rock Models 2014 ensimmäisessä osakilpailussa mukana. No, kilpailu minun osaltani loppui ennen kuin alkoikaan. Karsiutuminen ärsytti minua suunnattomasti, koska tiesin että se johtui vain ja ainoastaan omasta lavaesiintymisestäni. Olin niin kankea ja vaatimaton, että hakkasin päätä seinään vielä päiviä jälkeenpäin, kun mietin mitä kaikkea olisin voinut tehdä toisin. Ärsyttävää!

Olen yrittänyt kiinnittää huomiota konkreettisiin seikkoihin, ja muuttaa niitä. Mutta ette usko miten vaikeaa se on!

Ensimmäinen on ryhti. Töissä kävelen terminaalihallin poikki, hartiat edessä vikkelästi välttelen vastaantulevien ihmisten katseita. Miksi? Miksi tekeydyn pieneksi?

Toinen on se, että lakkaa miettimästä mitä muut ajattelevat minusta. Tämä on ollut minulle periaatteessa itsestäänselvyys jo ala-asteelta saakka. En ole koskaan halunnut sopia massaan ja olla kuin muut, vaan terveellä tavalla omanlaiseni. Ulkoisen habituksen esiin pistäminen ei kuitenkaan takaa sitä, että nahkan ja niittien alla olisi henkisesti itsevarma otus. Minä en hetkeäkään mieti sitä, onko naamani jonkun muun mielestä tarpeeksi nätti, tai onko leggingssini rumat. Mutta. Kysymys kuuluukinOlenko liian itsekäs? Laiska? Olenko liian äänekäs? Vedänkö liikaa huomiota itseeni? Onko minulla huonot vitsit? Teinkö aiemmin jotain väärin, kun nuo eivät enää näytä haluavan jutella kanssani? Minussa on varmasti jotain vikaa, pakko olla. Sen takia on kai parempi pysyä kuoressa, etteivät muut kärsisi huonoista luonteenpiirteistäni.

Itsevarman ihmisen seurassa on hyvä olla, koska he tietävät olevansa hyviä ja kelvollisia ilman vakuutteluja, heidän ei tarvitse polkea muita alas pönkittääkseen itseään, vaan he ovat aidosti rentoja, hyväntuulisia ja säteileviä. Sellainen minäkin tahtoisin olla. Sen sijaan olen kiukkuinen, äkisti nollasta kaheksaankymppiin (Huom. ei kuitenkaan sataan, koska vaisu) kiihtyvä kiroileva ihmiset loitolla pitävä siili, joka toisinaan vajoaa synkkytteen ja ängtiin, eikä usko - tai siis on aivan varma - ettei kelpaa mihinkään.

Oletteko te kärsineet huonosta itsetunnosta ja itsevarmuuden puutteesta? Miten onnistutte olemaan itsevarmoja?

lauantai 15. maaliskuuta 2014

La maison de Mortianna

Luurankoja kaapissa Leena ehdotti postausvinkkinä kotiesittelyä, ja päätin esitellä pienen kotini videolla. 

Asun siis kaksin kissani kanssa vuokrayksiössä, johonka olette aiemmin tutustuneet silloin kun muutin tähän.  Kämppäni on videolla sellaisessa kunnossa missä se tavallisesti on - ei aivan putipuhdas, mutta ei ihan hirveän sotkuinenkaan (paitsi sänkyä harvoin petaan). Kehtaa siis päästää yllätysvieraatkin sisälle! Vaikka niitä ei kyllä ikinä tule...

Ärsyttää ihan vitusti kun väätelen naamaani kokoajan yrittäessäni nauhoittaa puhetta. Ihme esiintymisjännitys. Pahoittelen pimeää videota, kamerassani ei voi (käsittääkseni) säätää videon valoisuusasetuksia.


perjantai 14. maaliskuuta 2014

Radio Girl

Minulla oli kuulkaas tänään jännä iltapäivä kun pääsin oikein radioon suoraan lähetykseen puhumaan ja tienasin rahaa! 

Monille on tuttu lause "Mä en ikinä voita mitään". No en minäkään, mutta tänään voitin! Radio Cityllä on iltapäivisin sekunnin siivu -kisa, jossa on nimensä mukaisesti sekunnin pätkä jostakin Cityn taajuudella soivasta kappaleesta. Päivittäin palkintopottiin kertyy 20 euroa lisää, ellei oikeaa kappaletta arvata (suurin tietämäni voittosumma oli muistaakseni 1200€).

Tänään sitten kuulin siivun, ja olin varma että tiedän mistä biisistä se on. Mietin, viitsinkö soittaa kahdenkympin takia, vai pitäisikö odottaa että pottia kertyy enemmän, mutta siivu tuntui niin helpolta, että olin varma että joku muu nappaa sen nenäni edestä ellen itse yritä.

Niinpä soitin radioon, kun aika koitti, ja PÄÄSIN nopeinpana soittajana läpi! Juttelin Juha Valvion kanssa, ja lopulta pääsin arvaamaan, ja niinpä niin, biisi oli Volbeatin Radio Girlhän se oli, niinkuin uumoilinkin. Pian tililleni rapsahtaa komeat 20 euroa ylimääräistä, ja voin ostaa ferrarin ja kultahampaat. Tai pinaattikeittoa.


lauantai 8. maaliskuuta 2014

Chocoholic

*Nousee ylös kaivellen hermostuneena kynnenalusiaan ja varoen visusti katsomasta ketään silmiin. Sanoo värisevällä äänellä:* Hei, olen Mortianna -*huokaisee* - ja olen suklaaholisti!

Minulla ja suklaalla on vakava suhde. Suhde on tosin melko yksipuoleinen, sillä luulen että suklaa ei niinkään tunne yhtäläista vetoa minuun kuin minä siihen. Olen tunkenut suklaata suuhuni nälästä, mielihyväntunteesta, siksi koska olen muuten kiukkuinen, siksi koska en ole kiukkuinen, koska on raskas työpäivä, koska on kiva vapaapäivä jne jne. Kyllä te addiktin tekosyyt tiedätte! Huomasin, että en tule kunnolla kylläiseksi ellen saa suklaata, tai sitten olen vaan pirun kärttyinen, ja kärttyisyys helpottaa heti kun saan suklaata. Ihan oikeasti -olen riipuvainen! O_o




Pahin addiktio oli viime vuonna keväällä ja kesällä. Vanhaa ruokapäiväkirjaa selatessa samalla naurattaa, mutta myös kauhistuttaa se herkkujen määrä, minkä kitusiini vedin. Muroja, jätskiä, leipää, suklaapatukka, toinen suklaapatukka... Kun vaihdoin työpaikkaa, aloitin myös uuden syömärutiinin, toisin sanoen vähensin nameja. Ja voi miten hyvältä näytin! Että jos normaalistikin näytän hyvältä, niin silloin näytin hyvältä myös alasti! :D



 En ole ihan varma mitä sitten tapahtui, tuudittauduinko siihen uskoon että nyt olen tarpeeksi laiha, joten saan taas mussuttaa suklaata ja käsistähän se lähti.


Päätin kaverini kanssa tarttua haasteeseen, jossa en saa maaliskuussa syödä (makeita) herkkuja viikolla laisinkaan! Kaverini puolestaan ei saa juoda lainkaan energiajuomia. Odotin tätä ensimmäistä viikkoa kauhulla, ja tiesin että siitä tulee aivan kamala. Mutta olin väärässä! Ensimmäiset kaksi päivää sujuivat helposti, keskiviikkona teki mieli ostaa nälkään huoltoasemalta suklaapatukka, tai jotain muuta pientä herkkua, mutta pysyin lujana, enkä ostanut yhtään mitään. Torstaina tulikin sitten kunnon kiukku ja "tärinät". Mutta pysyin silti lujana!



Perjantaina menin töiden jälkeen kauppaan ostamaan Mignon-munaa, mutta koska kaupassa ei niitä ollut, jouduin ostamaan paketillisen jäätelöä. Ennen vanhaan olisin syönyt koko paketin kerralla, mutta nyt pakkaseen jäi vielä puolet. Tai vähän alle..?

Ainoa makea herkku, jonka olen sallinut itselleni viikollakin, on Profeel-suklaajuomat. Niissä ei ole paljoa sokeria. Kai. Yritän peittää makeanhimoani myös syömällä kaikkea vähän terveellisempää, koska makeannälkä johtuu usein pikkunälästä. Näitä ovat esim. smoothie, pähkinät, maustamaton jugurtti ja mysli, näkkäri ja niin edespäin.


Tänään, lauantain innostuin nälkäisenä syömään pari suklaapatukkaa ja Maraboun creme-täytteisen suklaamunan, ja ai että nyt ällöttää. Kyllä on toleranssi madaltunut alle viikossa - mikä on onneksi hyvä juttu!


perjantai 7. maaliskuuta 2014

Huulilävärin vapaapäivä

Erittäin hauskaa ja ratkiriemukasta viikonloppua lukijoilleni! 

video

P.s. Huomenna tapahtuu PRKL Clubilla kun Rock Models of the Year -kisan ensimmäinen osakilpailu käydään, ja kukapa muukaan se siellä seasse keikistelisi ellen minä! Ehkä, jos kisassa on talent-show, voin vetää suihkulähdetemppuni!

lauantai 1. maaliskuuta 2014

Linssin eteen jälleen

Syksyllä päätin pitää pienen tarjoutuksellisen tauon malleiluharrastuksestani, koska jostain syystä siitä tuntui menneen maku. Koin ulkonäköpaineita ja motivaation puutetta, lisäksi uusien ihmisten (kuvaajien) tapaaminen oli minulle uuvuttavaa. Tuntui, että minulla on ideat lopussa ja kuvausten tarkoitus hukassa. Tauko teki hyvää, koska nyt olen taas aivan uudessa vireessä!

Syksyn viimeinen kuvaussessio oli noin viikkoa ennen halloweenia L5Vision-studiolla, enkä talven aikana buukannut enää uusia kuvauksia. Marraskuussa kävin yksissä kuvauksissa, jotka olin sopinut jo ennen päätöstäni jäädä "lomalle". Ne olivat hammaskeijukuvaukset Jalkasen Jukan kanssa. Seuraavan sessio oli helmikuun alussa saman kuvaajan kanssa samassa paikassa ja samalla teemalla. Tällä kertaa kyseessä oli se inhottava, ilkeä keiju, joka käy salaa kutistamassa vaatteita kaapissa. Viikko sitten otin jopa askeleen siihen suuntaan, että uskaltauduin ihan uuden kuvaajan kanssa sessioimaan! Kyseessä oli kuvaaja nimeltään Ossi Lehtonen, ja mukavaa oli.
L5Vision

Jukka Jalkanen
Jukka Jalkanen

Ossi Lehtonen
(Lisää kuvia Mortiannan fb-sivulla!) 

On kyllä todella tärkeää että kuvaajan kanssa tulee juttuun. Muuten koko touhusta katkeaa kärki, koska harrastusmalleilua tehdään vain sen tekemisen ilosta. Jos kuvaaja saa olon tuntumaan epämukavalta, ei tekemisessä ole paljoa iloa.

Sain myös käsiini (reilun puolen vuoden viiveellä) kuvat viime kesän Turunsessiostani. Mutta kuten kulunut sanonta kuuluu, parempi myöhään kun ei milloinkaan. :) Kuvat otti Arto Soini, ja olin oikein tyytyväinen niihin.

Arto Soini