Kavionjälkiä sydämessä (Auts?!)

Muutama postaus takaperin kerroin elämäni lemmikeistä. Yhtä paljon elämässäni ovat kuitenkin vaikuttaneet hevoset, joita olen hoitanut ja ratsastanut elämäni vuosien varrella. Niinpä siis nekin ansaitsevat oman postauksensa.

Alku
Hevoskärpänen puraisi minua jo ihan pienenä, ennen kuin edes tajusin sitä. Asiaan vaikutti hyvin paljon siskoni, joka harrasti intensiivisesti hevostelua, ja oli sen verran vanhempi, että pystyi manipuloimaan meidät (minut ja nuoremman isosiskoni) hepan selkään. Muistan ensimmäisen kertani ihka oikean hevosen selässä; sisko talutti minua puoli kierrosta kentällä, minä huusin kuin hinaaja. Ratsu oli punaruunikko ruuna Central Park.

Ensimmäistä kertaa ponin selässä. Ratsna Rusina.

Myöhemmin, ollessani seitsemänvuotias, aloitimme toisen siskoni ja äitini kanssa ratsastustunnit samaisella tallilla, jossa vanhempi siskoni kävi, Kumpumäen tilalla Pornaisissa. Tunnin hinta oli jotain käsittämättömän alhaista, siksipä taloudellisesti tarkka äitini meitä sinne kuskasikin. Lempihevosiani olivat mm. pv-ruuna Mortti, suomenhevosruuna Mustori, sekä new forester Refnas Rubens, Rumba.

Ratsastustunti Kumpumäellä, ratsuna Kitt.

Igor

Jossain vaiheessa tunnit piti lopettaa rahallisista syistä, mutta kun äitini sijoitti Somerniemellä sijaitsevaan kesämökkiin, aukeni satumaa. Mökin rakennuttanut mies asui aivan kilometrin päässä meistä, ja hänellä oli pihallaan hevosia miltei silmänkantamattomiin. Ravureita tietysti - tai lähinnä pihalemmikkejä - mutta muutamilla uskalsi ratsastaakin. Niiden hevosten kanssa laiduntaminen (rakastin hengailla niiden kanssa kesälaitumella!) ja ratsastaminen oli jotain aivan erilaista. Mökkielämän kiireettömyys, maaseudun rentous ja seuralliset hevoset muodostivat idyllisen satumaan, jollaista en löydä mistään muualta! Aluksi en uskaltanut lähteä yksin ratsastamaan, eikä minulla ollut hevosenhoitokokemustakaan. Iän ja kokemuksen karttuessa uskalsin ratsastella jo yksinkin. Asiassa avitti erityisen sijan sydämestäni saanut Igor Waltter, kuvankaunis, loistoluonteinen punaruunikko lv-ruuna. Igorista huokui tyyneyttä ja luotettavuutta, jotta epävarma heppatyttökin uskalsi sillä yksinään ratsastaa, mutta siitä ei kuitenkaan puuttunut vauhtia. Parisen vuotta keräsin muistoja Igorin kanssa, kunnes sydämeni särkyi. Minulle kävi, kuten monelle hevostytölle: rakkaani myytiin.

Igor ja minä

2004

Kuplett
Palataan hieman ajassa taaksepäin. Olin juuri aloittamassa seiskaluokan ja muuttanut Sipooseen. Kaupassa käydessäni näin seinällä ilmoituksen jossa etsittiin hoitajia läheiselle ratsastustallille. Pari puhelia, ja sain elämäni ensimmäisen hoitohevosen. Olin siis kolmetoista. Aloin hoitaa Kuplettia, ruunikkoa pv-ruunaa, joka asui Hertsbyn tallilla. Kuplett oli minulle erittäin tärkeä, ja opin tallilla hoitaessani paljon hevosista. Hoidin myös ikäänkuin kakkoshoidokkina suurta trakehneria Hertzogia eli Norttia, joka ei antanut koskea päähänsä. Myöhemmin otin hoitaakseni myös koulun senioreihin kuuluvan Valhallan eli Vallen. Ratsastuskoululla hoitaessa oppi paljon arvokasta tietoa, mutta siellä ei ollut samanlaista vapautta, kuin esimerkiksi mökillä. Sain kuitenkin myös ratsastaa Hertsbyssä, meillä oli hoitajien ratsastustunti noin kerran kuussa.

Kuplett, taustalla Valle

Nekku
Ensimmäisen yksityisen hoitohevosen taisin saada ehkä 14-15-vuotiaana. Nyt niille tiedoksi, jotka eivät ole heppailleet: yksityisomistuksessa olevien hevosten hoitaminen on tavallaan vähän astetta hienompaa tai jännempää, kuin ratsastuskouluhevosten. Yksärien mukana tulee usein enemmän vapautta ja vastuuta. Eräänä iltana Hertsbyn tallilla ollessani eräs nainen kysyi minulta, haluaisinko alkaa hoitaa hänen hevostaan. Ja tottakai halusin, sehän on kunnia heppatytölle. Hevonen oli vasta 3-vuotias pikkupissis Lillhem's Nené, Nekku. Nekku oli tapaus. Nuoren ikänsä ja temperamenttinsa takia en saanut ratsastaa Nekkua. Kävelytin sitä suitsilla, joskus minulla oli riinunnaru tai juoksutusliina (8m pitkä remmi) taluttimena. Ei käynyt aika pitkäksi kun Nekkiksen kanssa käveli. Nimittäin jos Nekku koki ajan käyvän pitkäksi, se keksi jotain viihdykettä itselleen. Milloin näykki, milloin hyppi pystyyn. Hoitaessa osasin nähdä milloin se punoi juoniaan. Ilme kiristyi ja silmän alle ilmestyi niin sanottu kiukkuryppy.

Nekku, tikkari otsassaan. 

Meille (minulle) sattuneen onnettomuuden jälkeen sain pikkuhiljaa alkaa ratsastaa Nekulla. Se oli hieno tunne se!

Ysillä ollessani lopetin Hertsbyn tallin hevosten hoitamisen. Harrastus alkoi tuntua työltä, eikä siitä tuntunut jäävän enää mitään käteen itselleen. Lisäksi se vei kaiken vapaa-ajan.  Nekku muutti myöhemmin pois Hertsbystä, ja jatkoin sen hoitamista - JA ratsatamista. Loppujen lopuksi hoitosuhteeni Nekkuun vain jotenkin hiipui pikkuhiljaa. Omistaja ei kai enää tarvinnut minua. Lopetuspäätöstä ei tehnyt kumpikaan, niin vain tapahtui. Nykyään Nekkis on rauhallinen ja tyyni tamma. Se sai varsankin muutama vuosi sitten.

Viltsu, Morttis ja Utala
Tässä vaiheessa palaan takaisin satumaailmaani mökille. Igorin lähdön jälkeen tutustuin Sir Willhelm-nimiseen lupsakkaan lämminveriseen. Tykästyin Viltsuun hyvin pian, ja meistä tuli kaverit. Viltsu käveli hidasta omaa tahtiaan, mutta oli hirmuisen luotettava. Ennenkaikkea se oli myös ratsukoulutettu, siltä sujui laukannostot ja pohkeenväistöt. samoihin aikoihin aloin mökkinaapurini kanssa käymään yhdessä tallilla, ja otimme toiseksi ratsuksemme kipakan ja temperamenttisen tamman, Mortianna S:n. (Nyt tiedätte mistä nimimerkkini tulee). Morttis olisi vaatinut paljon työtä, sillä se oli todella hermostunut, kun tajusi, että ollaan lähdossä ratsastamaan. Jossain vaiheessa Viltsukin vietiin pois, ja mursin taas palan sydäntäni. Tein lähempää tuttavuutta sen jälkeen Kiikun Utalan kanssa, josta minulla oli huonoja kokemuksia paria vuotta takaperin, kun se meinasi liiskata minut seinään. Nyt, ollessani 16, minulla oli varmuutta enemmän, ja Utala oli kuin kissanpentu. Utalaan en saanut samanlaista kontaktia tai luottamussuhdetta kuin Viltsuun tai Igoriin, mutta alku oli meillä vähän epävarmempaa ihan konkreettisesta syystä. Utala oli niin saatanan iso, ettei sille saanut satulavyötä mahan ympäri. Niinpä minun täytyi ratsastaa aina ilman satulaa, mikä oli vähän epävarmempaa kuin satulan kanssa taivallus. Lopulta äiti laittoi mökin myyntiin, enkä ole sen koommin niitä hevosia nähnyt.

Viltsu ja minä

Mortianna

Morttis ja minä

Utala ja minä

Hivanssi
Joitakin kuukausia ennen kun lopetin Hertsbyssä, olin alkanut hoitaa vanhemman siskoni hevosta, suomenhevosruunaa Hivanssia. Hivanssi oli loppujen lopuksi enemmän kuin vain hoitohevonen. Se oli siskoni kallisarvoinen silmäterä ja minullekin hyvin hyvin rakas. Hivanssin kanssa maastoilu oli ihanaa. Se ei säikähdellyt mitään vaan oli vakaa niinkuin suomalaisen kuuluukin. Vauhtia siinä kuitenkin oli, myöskin haastetta. Se ei siis olisi sopinut aloiottelijoille, eikä ratsastuskouluun, mutta senpä takia se siskolleni päätyikin. Hivanssi oli melko vanha, ja noin kolmen vuoden kiinteän "hoitosuhteen" jälkeen Hivanssi nukkui pois.

Minä ja Hivanssi

Santtu
En hevostellut vuoteen Hivanssin jälkeen. Minulla ei ollut ketään, siis hevosta. Edelliset hoidokkini olivat menneet limittäin niin että minulla oli koko ajan joku rauta tulessa. Nyt olin vaihtanut paikkakuntaa, enkä tuntenut talleja tai hevosia. Vajaan vuoden jälkeen Hivanssin kuolemasta löysin hevostalli.netin kautta itselleni hoidokin, lv-ruunan Santun, oikealta nimeltään Dizzy Southwind. Santtu oli ihana ja lupsakka sylihevonen. Huomasin kuitenkin jännittäväni uuden hevosen kanssa. Pelkäsin kokoajan, että se tekisi jotain arvaamatonta. Ehkä sen teki se vuoden tauko, tai ehkä se oli herännyt itsesuojeluvaisto. Pakkasten tullen Santtu innostui, eikä olisi malttanut pysyä nahoissaan. Se olisi halunnut ehkä kirmata, mutta maastoilimme yleensä isolla porukalla, joista osa kulki jalan, niin emme voineet päästellä kovin pitkiä juoksupätkiä. "Hoitosuhde" ei kestänyt kovin pitkään, ja sekin hiipui, ilman sen kummempaa päätöstä.

Santtu

Minä ja Santtu

Choco
Yli vuoden verran siinä meni, ennen kuin aloin taas hoitaa. Eräänä päivänä olin menossa ystäväni Aurin luo. Matkalla poikkesimme tallilla, jossa hänen isänsä hevonen asui. Hoitelimme hevosta, ja kävimme pienellä kävelyllä, minä sain ratsastaa. Sen kymmenen minuutin jälkeen olin aivan myyty. Kysyin toiveekkaasti, josko Aurin isä olisi tarvinnut hoitajaa, mutta vastaus oli, että hoito on järjestetty hyvin jo. Muutama viikko sen jälkeen sain kuitenkin puhelun että nyt olisi hoitohevosta tarjolla. Aurin isän selkä oli kipeytynyt niin pahasti, ettei voisi itse ratsastaa. Niinpä sain hoidokikseni 28-vuotiaan teräsvaarin nimeltään Chocolate For Me, Choco. Choco oli Lungi. Isolla L:llä. Tästä herrasta sitä vauhtia nimenomaan puuttui. Eikä sillä ollut mitään tekemistä iän kanssa. Choco oli jäätävän hyvässä kunnossa ja hyvän näköinen ikäisekseen. Mutta eipä ollut huolta, että tämä vaari olisi tehnyt mitään arvaamatonta. Eräänkin kerran eräs valopää Volvokuski ohittaessaan tööttäsi meille kohdallamme. Minä säikähdin, Choco taisi lotkauttaa korvaansa. Parikin kertaa taisin lähettää miespuoliskoni yksin ratsastamaan, ja elävänä tulivat takaisin molemmat. Dani kun osaa ratsastaa juuri sen verran mitä minä ja Choco olemme opettaneet. Chocon tila huononi viime talvena nopeasti, ja helmikuussa se lopetettiin.

Kesällä vielä hypittiin Chocon kanssa pienesti.

Choco

Tässä sitä taas ollaan. Ilman hevosta. Ikävä ratsastamaan olisi kova. Keväällä pääsin ensimmäistä kertaa kokeilemaan islanninhevosta, ja enkä pistäisi pahakseni jos siitä tulisi uusi harrastus. Saa nähdä mitä elämä eteen tuo.