Artikkelit ovat: Sinkkujen yksinäisyys on vaiettu aihe ja Parisuhdekouluttaja totisena: Tämä taito on ainut mahdollisuus ehjään parisuhteeseen.
Minun on ollut hyvin vaikea nauttia sinkkuelämästä, vaikka tiedän, että siinäkin on omat puolensa. Olen nyt (vasta) reilut kaksi kuukautta ollut vailla minkäänlaista romanttista kanssakäymistä, ja aika ajoin se tuntuu sietämättömältä. Miten muut pärjäävät jopa vuosia?!
Ensimmäisessä artikkelissa silmiini osui kohta, joka halusin poimia esille: "Yksinäisyys voi iskeä lujaa, vaikka ympärillä on hyviä ystäviä, kiinnostava työ ja harrastuksia. Ne eivät vain riitä täyttämään läheisyyden ja yhteenkuuluvuuden nälkää."
Etenkin nyt joulun ja vuodenvaihteen aikaan, kun on ollut paljon vapaapäiviä, möröt ovat hiipineet sängyn alta ja demonit piinanneet pään sisällä. Tuntui että jatkuvasti sai olla keksimässä tekemistä, ettei vain jäisi yksin kotiin demoniensa kanssa. Arkipäivät eivät tuota mitään ongelmaa, käyn töissä, ja iltaisin minulla on kyllä joka päivälle puuhaa. Viikonloppuna onnistuneen illan jälkeen kavereiden kanssa olen hetken todella tyytyväinen. Minulla on paljon kavereita, mutta melko vähän ystäviä. Ystävienikään kanssa en osaa oikein olla tarpeeksi läheinen. En tiedä miten sen nyt selittäisi. Puoliso on aina ollut minulle se henkilö, johon voin purkaa kaiken hellyyteni ja lällyyteni, muille en niitä juurikaan jaa. Sen takia kaverit eivät voi täysin korvata läheisyydenkaipuuta. Minulla ei ole edes sellaista bestistä, joka olisi "vierelläni" kokoajan, joka kanssa voisi tehdä mitä vaan, hassutella ja tylsistellä. Niinkuin silloin joskus koulussa...
"Jos alkaa seurustella jonkun kanssa siksi, ettei kestä yksinäisyyttä, se on todella huono lähtökohta parisuhteelle."
Siis kyllähän minulla ottajia olisi. En vaan halua tehdä sitä virhettä, minkä uskon aiemmin (ehkä muutamastikin) tehneeni, että alan olla jonkun kanssa vain, jotta ei tarvitsisi olla yksin. Tokihan minä, niinkuin se toinenkin osapuoli, ansaitsemme itsellemme sopivat, rakastavat kumppanit. En myöskään ota edes mitään epämääräisiä halikavereita tai fuckbuddyja. Olen päättänyt, että nyt voin aloittaa puhtaalta pöydältä, ja tähtään seuraavaksi täysosumaan, unelmien mieheen.
(Kumpa se tulisi pian...!)
"Ensin on hyvä oppia hoivaamaan ja ihailemaan itse itseään. -- Itsekin haluaisit varmasti tyytyväisen ihmisen rinnallesi."
Tästä päästään toiseen artikkeliin. "Itseään rakastava ihminen ei tarvitse toista rakastamaan itseään ehjäksi."
Näitä asioita minulla on aikaa pohtia ja työstää. Olen 15-vuotiaasta lähtien seurustellut melkein kokoajan. Tiedän, että minulle tekee hyvää olla välillä yksin. Olen vahvasti "parisuhdetyyppi", eli minua eivät yhden illan suhteet kiinnosta, mutta muuten voisin opetella olemaan yksin, ja ennenkaikkea pitämään itsestäni yksin. Ihan totta, tämä on vaikeaa. Yhdessä parisuhteessa olen tunteut itseni todella arvottomaksi, kun taas toisessa tyrmäävän seksikkääksi jumalattareksi, aina vain sen takia, miten toinen puoli on minuun suhtautunut. Viimeaikoina olen kärsinyt suuresta itseinhosta, koska kukaan ei ole kertomassa minulle että olen kiva, tai hyvä juuri tällaisena! Parisuhteessa saatan myös takertua toiseen tiukasti, ja unohtaa oman itsenäisen persoonani ja elämäni, ryhdyn vaan osaksi jotain suurempaa kokonaisuutta.
 |
| Kuva. Pitää olla kuva. |
Ehkäpä minun pitäisi "kukaan ei ota syliin" -ajatusten sijasta ajatella "onpa hyvä ettei tarvitse kuin omat tiskit tiskata", "ihanaa että sai nukkua hyvin eikä kukaan tullut kännissä örveltäen kotiin yöllä" tai "kukaan ei suutu jos minä ostan nämä kengät"!
Hyviä pohdintoja sulla ja iskee näin selkeästi ei parisuhdeihmiseenkin. Löysin tekstistä itsenikin vaikka tosiaan en suhteita juuri jaksaisi, joten todella inspiroit miettimään omaakin asennetta tähän yksinoloon (tai tällä hetkellä kai ei yksinoloon)
VastaaPoistaVoi sinnuu, lähetän nyt kaukohalin ja parin viikon päästä saat kunnon rutistushalin :)
VastaaPoistaOlet ihan oikeassa siinä, että seurustelemaan ei kannata alkaa vain siksi että nyt olisi joku ja ei tarvisi olla yksin. Se ei kanna loppupeleissä kovinkaan pitkälle ja taas joutuu kärsimään erosta ja pahasta mielestä.
Totta on myös se että sinkkuus on aika pitkälle kiinni omasta asenteesta (niin kuin mosi muukin asia) se että miettii jatkuvasti sitä mitä ei ole sen sijaan kun voisi nauttia vapaudesta. Itse nautin juurikin siitä vapaudesta kun sai laittaa rahansa mihin halusi, mennä miten halusi ja ei tarttenu siivota kuin omia sotkuja. Loppupeleissä yksin asuminen oli myös halvempaa koska ainakin mulla on tuon ukon kanssa kolminkertaistunut sähkölasku ja vesilasku on viisi kertaa isompi kuin ennen..-.- Sai popittaa juuri niin tyhmää musiikkia kuin halusi ja jorailla ympäri kämppää, tai touhuta jotakin yömyöhään eikä tarttenut pelätä että toinen herää. Näin esimerkiksi. :) Sinkkuus harvemin noin nuoren ja upean naisen kohdalla kestää kovinkaan kauan ;) Sieltä se kumppani löytyy ihan puskista kun sitä vähiten odottaa ( Totta, mulle kävi just näin. olin vannoutunut ikisinkku! :))
Tunnistin myös itseäni tästä tekstistä, varsinkin nuorempana. Silloin seurustelin koko ajan ja lopetin suhteen vasta kun olin iskenyt silmäni jo uuteen kumppaniin. En yksinkertaisesti kestänyt ajatusta yksin olemisesta. Valitettavasti - tai onneksi - sekin aika tuli sitten pakosti eteen. Kamalaahan se aluksi oli, mutta siinä ajassa oppi valtavan paljon itsestään ja oppi nauttimaan sinkkuilustakin.
VastaaPoistaLähdettyäni viimeisestä väkivaltaisesta suhteesta ymmärsin, että on oikeasti parempi olla yksin kuin olla huonossa suhteessa, jossa itsetunto poljetaan maanrakoon joka ikinen päivä. Suhteesta toiseen hyppääminen lennosta kostautui ja sai minut tajuamaan, että se ei kannata.
Sen jälkeen olen viettänyt pitkiäkin aikoja sinkkuna ja juurikin nuo juhlapyhät olivat itsellenikin täyttä myrkkyä tuolloin, vaikka muuten pärjäsin hyvin. Sinkkuna tapasin kuitenkin todella paljon mahtavia tyyppejä, koin ystävien kanssa huikeita reissuja ja vietin elämäni parhaimpia aikoja, jotka olisivat kaikki jääneet suurella todennäköisyydellä välistä, jos olisin silloin seurustellut. Sinkkuilussakin on puolensa :)
Itse olin vannoutunut ikisinkku, koska en todellakaan ihastu, saati rakastu helposti ja traumaattiset kokemukset suhteista tekivät minusta todella epävarman, enkä vieläkään luota siihen, että joku voisi minustakin aidosti pitää. Vastoin kaikkia odotuksia, minäkin päädyin parisuhteeseen vuosien takaisen nettitutun kanssa viime vuoden lopulla. Sanonta, että kumppanin kohtaa, kun sitä vähiten odottaa näköjään pitää paikkansa.
Ja olen 100% vakuuttunut, että todellakin sinulla olisi ottajia, mutta älä missään nimessä ota miestä, jos et todella pidä hänestä ja vain siksi, että olisi joku. Sellaiset suhteet voivat alussa tuntua helpottavilta, mutta lopulta niistä seuraa vain kyyneleitä. Sen olen kantapään kautta itsekin oppinut. Ja sinkkuus harvoin on elinikäinen elämäntilanne, vaan väliaikainen, josta kannattaa oikeasti nauttia, koska niitä aikoja muistelee vielä joskus lämmöllä :)
Jos minulta kysyttäisiin kumpi elämässä on parempaa: sinkkuilu vai seurustelu, en osaisi valita, koska molemmissa on hyvät ja huonot puolensa. Tärkeintä on olla onnellinen, kaikki muu tulee kyllä perästä.
Tsemppiä jatkoon <3
Kiitoksia tsempeistä ja kivasta kommentista! ^_^
PoistaMinulla tilanne ei ole ollut noin paha, harvoin olen jäänyt huonoon suhteeseen roikkumaan, ihan vain yksinolemisen pelon takia. En siis ole alkanut etsiä uutta miestä jo vanhassa suhteessa, jotta voisin läpsystä vaihtaa. Usein vaan vaihtoväli on ollut lyhyt varmaankin siksi, että ihastun helposti, ja jos siinä lähellä nyt sattuu pyörimään joku kun minulla on heikko hetki, ihastun sitten vaikkapa siihen. Pari kuukautta on se kipuraja, että sen jälkeen alan olla jo melkoisen epätoivoinen. :D Paitsi nyt, kuten huomaat jos luet uusimman postaukseni, olen päättänyt kääntää kelkkani. :)
Valtaosa ihmisistä tuntuu pelkäävän yksinäisyyttä. Tiedän hirveästi näitä tapauksia, jotka ottavat heti uuden seurustelukumppanin, kun vanha suhde kariutuu, en tiedä mistä siinä on sitten kyse, läheisriippuvuudesta kenties? Mielestäni ihmisen on hyvä osata olla myös yksin ja hallita ja tuntea oma elämänsä. Joskus nämä koko elämänsä seurustelevat unohtavat elää omaa elämäänsä, jää paljon kokematta, kun on se parisuhde, joka menee aina kaiken muun edelle. Minä olin 2.5 vuotta sinkku ennen kuin aloitin vuosi takaperin uuden suhteen ja pärjäsin ihan hyvin. Sitä edellinen seurustelukumppani oli ihan selkeä läheisriippuvainen ja alkoi tuntua rajoittavalta riippakiveltä. Minulle sinkkuus oli silloin erittäin vapauttava kokemus, sain keskittyä omaan elämääni 110 prosenttisesti ja päätin, että en aloita uutta suhdetta, ennen kuin todella kolahtaa. Mietein paljon ollessani sinkkuna mitä elämältäni haluan ja harrastin itsetutkiskelua. Asuin myös ulkomailla ja matkustelin, menin ja tulin miten itseäni huvitti. Välillä toisin sai kuulla, että eikös sinunkin pitäisi jo hankkia uusi mies ja rauhoittua, mutta tuollaiset höpinät laitoin toisesta korvasta ulos. Koska eihän sitä miestä niin vain hankita, sitä ei voi mennä ostamaan kaupasta, se tulee kohdalle, kun aika on sopiva. Kuten Shadow kirjoitti kannattaa nauttia vapaudesta sen sijaan, että murehtisit siitä mitä ei ole.
VastaaPoista"Mielestäni ihmisen on hyvä osata olla myös yksin ja hallita ja tuntea oma elämänsä." Olen TÄYSIN samaa mieltä, ja olen tiennyt tämän, mutta usein järki ja tunne toimivat vastakkaisiin suuntiin. Järki tietää että tekee hyvää olla yksin mutta tunne EI HALUA! :D
VastaaPoista