Elämäni tärkein ihminen

Eilisestä kirjoituksestani innostuneena päätin aloittaa uuden projektin. Olen päättänyt muuttaa asennettani, ja ruveta rakastamaan itseäni. Aion ottaa ilon irti sinkkuelämästä, ja hoivata, helliä ja rakastaa itseäni, sillä olenhan minä oman elämäni tärkein ihminen! 

Olen yrittänyt oppia jotain kaikista menneistä ihmissuhteistani. Olen koettanut tehdä paljon itsetutkiskelua, ja löytää vikaa myös itsestäni. Loppujen lopuksi olen kuitenkin vakuuttanut itseni siitä, että kaikki suurimmat viat olivat minussa itsessäni. Minussa on pitkä lista vikoja. Ja niissä toisissa... ei niissä nyt niin hirveästi ollut. Tai jos oli, ne olivat lähinnä vain luonteenpiirteitä, ei niinkään vikoja. Mutta minä en rakastanut tarpeeksi, minä en osannut olla tarpeeksi huomioonottava, minä oli liian takertuva... Minä olin huono tyttöystävä.

Nyt olen päättänyt jättää nuo ajatukset taakse. Aion vastedes myöntää ja hyväksyä omat virheeni realistisesti, mutta en jaksa enää inhota itseäni niiden takia. Voin, ja aionkin koettaa työstää parhaani mukaan joitakin epäviehättäviä luonteenpiirteitäni, mutta sen ohessa olen tällainen kuin olen, ja aion hyväksyä sen. Opettelen pitämään itsestäni. Kerron itselleni, että olen sittenkin ihan hyvä tyyppi. Olen kyllästynyt huonoon itsetuntooni ja siihen kuinka päässäni poljen kokoajan itseäni alas. Nyt se loppukoon.

Tiesin jo ennen viime postauksen artikkeleita luettuani, että itseään täytyy osata rakastaa, ennen kuin joku muu voi sitä tehdä. Tai etten voi ottaa miestä ja odottaa tämän "rakastavan minut ehjäksi". En voi elää vain toista ihmistä varten. Olen tiennyt tämän kaiken. Mutta asian sisäistämiselle täytyy löytyä sopiva ajankohta, se täytyy tehdä kun on siihen itse valmis. Ja minä olen valmis nyt. Täytyy sanoa että tänään olen ollut hyvällä tuulella tämän asian takia.

Tosinaan minusta tuntuu (on tuntunut vuosien ajan) myös joidenkin kavereiden keskuudessa pahalta, että heillä menee minuun hermo, että teen tajuamattani jotain typerästi  tai pahoitan heidän mieltään. Päässäni surisee kun kuvittelen miten he manaavat minua selkäni takana, mutten koskaan saa tietää mitä olen tehnyt väärin. Tämä on saanut minut tuntemaan itseni todella surkeaksi ystäväksi ja huonoksi ihmiseksi. Olen vääränlainen, enkä tiedä mitä minun pitäisi tehdä toisin. Mutta sekin loppuu nyt. Minä olen juuri tällainen, piste. Jos en kelpaa tällaisena, täytyy minulle sanoin kertoa, mikä hampaakolossa kiristää, sillä muuten en osaa käytöstäni muuttaa. En jaksa enää murehtia sitä kuinka ärsyttävä mahdan jonkun mielestä olla (vai olenkohan tässä suhteessa vaan paranoidi?)

Tämä uusi asenteeni tarkoittaa siis sitä, että suhtaudun itseeni, niinkuin haluaisin jonkun minua rakastavan henkilön minuun suhtautuvan. Aion myös pitää itsestäni huolta ulkoisesti, sillä rupsahtaminen alentaa mielialaa ja itsevarmuutta. Saatan joskus "yllättää" itseni ostamalla itselleni hyvällä omatunnolla jotain kivaa (no eihän se mikään yllätys ole, kun itse sen ostan, mutta koska kukaan muukaan ei minulle yllätyksiä ostele, voin aivan hyvin tehdä sen itse), esimerkiksi uusia vaatteita, tai suklaatia, mutta jälkimmäistä kohtuudella, sillä haluan myös pitää kunnostani ja ulkomuodostani huolta. Hyvä olo tulee tietysti ensisijaisesti sisältäpäin, mutta joskus voi mennä vähän ulkoa sisäänpäin.

 Aloitin tämän itsenirakastamisprojektin tänään värjäämällä hiukseni, joihin tyvikasvua oli ehtinyt puskea jo runsaasti. Harva asia saa itseään tuntemaan niin kauniiksi kuin vastavärjätty tukka! Otsatuccaani valitsin tällä kertaa violetin, sillä pinkki oli loppu, enkä ole saanut aikaiseksi tilata lisää (ehkä tässä on seuraava tapa jolla voin yllättää itseni!). Violettini on kuitenkin melko tumma, joten lantrasin väriä hieman vaaleammaksi.


Väriä vailla, tyystin haalistuneet:

                  


Uusi väri päässä, kirkkaana kuin mikä:

  

Saa nyt nähdä kuinka kauan tätä projektiani jaksan pitää pystyssä. Notkahduksia ja huonoja hetkiä saattaa aina tulla, mutta yleisesti olen niin kyllästynyt synkistelyyn, että minulla on positiiviset odotukset. Huomenna aion helliä itseäni menemällä Kakkugalleriaan kakkubuffettiin, eli vetää jäätävät kakkuöverit. Illalla varmaan tuijottelen Netflixiä ja nautiskelen omasta seurastani.

Jos innostuitte tästä kirjoituksestani, haluan vinkata teille linkin Ewyn blogiin, jossa Ewy on aloittanut sarjan optimismista, positiivisuudesta ja onnellisuudesta. Ja tämä kaikki on kohtavalmistuvan psykologin (apua, korjaa nyt jos olen väärässä!) näkökulmasta, joten hän oikeasti ymmärtääkin jostain jotain. Hihi! ;)