Kenelle sinä poseeraat?

Päädyinpä selaamaan Iltalehden verkkosivuja, en suinkaan lukemaan uutisia, vaan katseeni kiinnittyi niihin huipputärkeisiin "Katso hurjat kuvat" -osastoihin. 

Minulta kysyttiin töissä (vitsillä) että koska saavat minulta tyttökalenterin. Kalenteri tuntuu olevan tosi suosittu idea, jokin aikaa sitten kohuttiin opettajaopiskelijoiden tekemästä kalenterista. Joka ammattiryhmällä, Martta-kerholla ja partioporukalla tuntuu olevan omansa. Ne myös jakavat mielipiteitä.

On varmasti ihanaa kerrankin repäistä, ja tehdä oikein porukalla pikkutuhma kalenteri, ja saada siitä vähän vielä tuottoakin. Tuntuu hurjalta rikkoa omia rajojaan, ja paljastaa (melkein) kaikki, olla kerrankin seksikäs ja haluttava, ihan julkisesti!

Itse olen poseerannut jo aika paljon (ja tulen jatkossakin), mutta olen melkolailla nykyään sitä mieltä, että "kalenterityttöily" ei enää kiinnosta minua. Tämä ei siis tietenkään tarkoita sitä, että minua ei koskaan tulisi missään kalenterissa ikinä koskaan näkemään syvän vakaumukseni takia, vaan kalenterityttöilyllä meinaan sellaista pikkutuhmaa poseeraamista, vääränlaista nakuilua - mieskatsojien miellyttämistä. Sillä viimeksimainittuahan kaikki loppujen lopuksi on entisaikojen pin-upista nykyajan tissikalentereihin, joita löytää joka autotallista. Nakuilla ei naisien, eikä lapsien, vaan miesten takia.

Opettajakalenterin uutisoinnin aikaan mielessäni kävi, että haluaisin tietää mikä on kalenterin viesti? En ole nähnyt kaikkia kuvia, joten en pysty sitä itse tulkitsemaan. Halutaanko kalenterilla sanoa sitä, että olet kaunis juuri tuollaisena kuin olet - mekään emme ole malleja, mutta poseeraamme kalenterissa - ym. positiivista sanomaa. Kuitenkin valitettavasti päällimmäisenä minulle jää viesti: "Ota vaatteet pois, saat huomiota."

Nuoret eivät varmasti tietoisesti pidä opettajia esikuvinaan, koska nämähän ovat mutsin jälkeen maailman dorkimpia ihmisiä maan päällä, mutta kyllähän nuorten kanssa töitä tekevien on pakko ymmärtää, miten nuoret imevät vaikutteita kaikkialla. Epävarmat ihmiset hakevat hyväksyntää ottamalla tai otattamalla itsestään vähäpukeisia kuvia, sillä haluavat huomiota ja ihailua, mutta asettavat itsensä samalla hyvin haavoittuvaan asemaan. Onko tämä tarpeen?

Kyllä, olen itsekin nakuillut taannoin runsaasti kameran edessä, mutta nyttemmin minulle on muodostunut melko selkeä linjaus nuden suhteen. Siskoni ohjeisti kerran: "Jos sinulla on seksikäs asento, älä ota seksikästä ilmettä, ja päinvastoin." Tämä on minusta ollut hyvä nyrkkisääntö sovellettavaksi myös pukeutumisen ja poseeraamisen suhteen. Eli jos olet alasti, ei tarvitse enää poseerata tyrkyttävästi. Ellei olla tekemässä pehmopornoa.

Ketään ei tarvitse yrittää miellyttää, mutta saa, jos niitä tärkeimpiä haluaa. :)

Koiraterapiaa

Illat pimenee ja märkenee, ja töiden jälkeen ei huvittaisi tehdä mitään muuta kuin käpertyä peiton alle selaamaan nettiä ja mussuttamaan lämmintä omppupiirakkaa. En varmasti ole ainoa jolla tällainen mieli on? Tänä syksynä päätin torjua kaamosmasennusta D-vitamiinilla ja koiraterapialla.

Aivan oikein, Daisy on tehnyt paluun! Kävin eilen kaappaamassa sen luokseni hoitoon, kun alkoi illat tuntua yksinäisiltä. Tapaan käydä säännöllisen epäsäännöllisesti kävelylenkeillä sillon kun minulla ei illalla ole mitään muuta menoa, mutta aiemmin mainitsemastani syystä se on viimepäivinä ollut hieman vaikeaa. Niinpä keksin, että lenkkikaverista saa hyvää motivaatiota.

Daisy on siis äitini koira, joka kyllä omasta mielestään kuuluu minulle. Hyvä esimerkki tästä tapahtui reilu kuukausi takaperin, kun kävin äitilläni kylässä. Tulimme samaa matkaa töistä, ja minä menin sisälle ensimmäisenä. Daisy sekoaa aina kun näkee minut, ja normaalisti iloitsee myös omistajansa kotiinpaluusta, mutta koska minä olin paikalla, äitin saapumisen huomiointi jäi yhteen mulkaisuun. Minun viereltäni se ei poistunut koko iltana, iltapalallekin minun piti se usuttaa. Daisy ♥ Mortianna!

Daisy, ja minun kissani Masu selvästi jo muistavat toisensa. Lähtökohtaisesti Masu inhoaa ja pelkää koiria, mutta on siedättynyt kyllä Daisyyn, koska Daisy osaa antaa Masulle omaa tilaa - sillä aristelu taitaa olla melko molemminpuoleista. ;) Tällä kertaa selvästi vaan jatkettiin siitä mihin viimeksi jäätiin, eli takapakkia siedätyksessä ei ole pahemmin tullut - Masu ei ollut kauhuissaan, Daisy käyttäytyy nätisti.

Tähän loppuun vielä aurinkoisia kuvia viime kesältä. Kuvat on nappaissut luontokuvaaja Ossi Lehtonen.

If I may introduce: Eric Rivers...

Muistatte, kun kerroin, miten taivaissa olin kun olin saanut Erikin kuvan valmiiksi, ja jaoin sen H.E.A.T:in poijille? Bändi julkaisi kuvan sivuillaan, jonka lisäksi Erik (laulaja) itse jakoi kuvan Instagrammissansa ja Twitterissänsä, ja laittoipa vielä Facebook-sivunsa otsikkokuvaksikin! (Ja se on siellä vieläkin!) Mortianna se kehräsi tyytyväisyydestä, etenkin kuin pari päivää "julkaisemisen" jälkeen sain vielä nimmarinkin piirustukseen, ja pojat pääsivät kehumaan sitä ihan livenä! Eric (kitaristi) kysäisi josko voisin piirtää hänetkin. 

No minähän aloin piirtää Ericin kuvaa heti miltei kotiin päästyäni.

Nämä jätkät inspiroivat minua! He motivoivat minua! Minulla oli joku "korkeampi" syy piirtää, kuin vaan omaksi ilokseni. Suunnittelin piirtäväni koko bändin yksitellen, ja kerääväni jokaiselta jäseneltä nimikirjoituksen heidän omiin kuviinsa, ja kokoisin niistä uskomattoman hienon, uniikin kokoelman seinälleni. Koska Erikin kuva oli onnistunut niin hyvin, oli Ericin onnistuttava vähintään yhtä hyvin! Minulla oli siis rima korkealla, koska en halunnut tuottaa heille pettymystä.

No, vaikeuksittahan tämä ei tietenkään sujunut. Piirustuksen valmistuminen vei yhteensä suurinpiirtein neljätoista ja puoli tuntia, mutta sijoittui kahden ja puolen kuukauden pituiselle aikavälille. En ole missään työssä koko aikuisikänäni käyttänyt näin paljon kumia! Voi hyvä luoja sentään! Kumittamisten takia aika venyi, ja jossain vaiheessa meni viikkoja niin, että lykkäsin vain piirtämistä, koska se oli "jumissa".

Jostain syystä mokasin kasvot moneen otteeseen; ensin leuan ja suun, sitten vasemman silmän useaan otteeseen. Lopulta molemmat kädetkin oli piirrettävä uudestaan  ainakin kerran. Syynä oli joko paineet, jotka itselleni loin, tai sitten (ainakin loppuvaiheessa) halusin vain päästä piirustuksesta jo eroon, ja saada sen valmiiksi, mikä saattoi alentaa keskittymiskykyäni.

Lopulta loppu alkoi häämöttää ja minua alkoi jännittää: Ihan pian saisin lähettää kuvan H.E.A.T:in pojille! Kuvaa skannatessakin tuli ongelmia, sillä en ollu täysin tyytyväinen skannausjälkeen, enkä edes siihen miltä se näytti muokattuna. Lopulta kuitenkin yötä vasten lähetin kuvan saatetekstin kera Facebook-viestillä H.E.A.T:in sivuille.

Aamulla viesti oli nähty, mutta vastausta ei tullut. Ei edes parin päivän jälkeen. Kuvaa ei myöskään oltu lisätty siihen kuvakansioon, jossa on kaikki fanien piirtämät kuvat.

*Murskamasennusmortianna*

Nolottaa myöntää, mutta olen tosi surkeana. Pettynyt. :( Haluan heittää kynät kaivoon ja piirtää tästedespäin vain korkeintaan miellekarttoja. Eivätkö ne oikeasti vaan tykänneet mun piirroksesta?? Vai onko kyse muka vain siitä, että viesti on mennyt heiltä ohi? Mutta joku sen viestin on auki klikannut, sillä chatti-ikkuna sanoo, että viesti on nähty sinä aamuna. Eric tykkäsi kuvastani Instagrammissa (olen muuten siellä nykyään, nick on Mortianna) mutta mitään muuta vastausta ei ole tullut. Ehkä bändillä on kiireitä juuri nyt, ja viestin sisältö vaan livahti heiltä ohi. Mutta mitä jos kyse on oikeasti siitä, että he eivät halua julkaista sitä?

Olin ajatellut mielessäni, että ehkä tästä piirtämisestä voisi tulla sellainen juttu! Jokin, mikä erottaa minut joukosta. Jokin mikä etäisesti yhdistäisi minut bändiin. Että he ilahtuisivat taas uudesta piirroksesta, ja ehkä miettisivät, kenet piirtäisin seuraavaksi. Että he muistaisivat minut, muistaisivat söhryni ja typerän pinkin tukkani, ja sen, että olisin aina Suomen keikoilla heitä katsomassa, pyytämässä nimmaria piirustukseeni, kehystääkseni sen ja ripustaakseni sen seinälleni.

Tykkään kyllä kuvasta, ja olen tietääkseni ylpeä tekeleestäni, se on hienosti tehty. Mutta mielessäni pörrää ajatus, että onko se yhtään Ericin näköinen? Tai siis onko se TARPEEKSI Ericin näköinen? Vai näyttääkö se joltain Ericin, salatulta, kehitysvammaiselta kellarissa kasvaneelta pikkuveljeltä?

Minä maalaan tästälähtien vain seiniä. Mustaksi. Perkele. :'( 

Baariin - miksikö?

Pitkästä, pitkästä aikaa kävin viime viikonloppuna baarissa. Tapojeni vastaisesti en mennyt Prkl Clubille, enkä mihinkään muuhun metallibaariin, vaan kaverini pyynnöstä tanssiklubille, jossa oli klubin synttäribileet. Tämä oli yksi niistä hetkistä, jolloin unohdin tuntevani itseni. 

"Älä mene bileisiin jos tiedät ettet viihdy!"

Joskus muinoin innostuin aina bilekutsuista, vaikka en tuntisi juhlijoista ketään. Paikan päällä tajusin, että onpa ahdistavaa olla yksin. Olin kuitenkin tullut paikalle, koska halusin olla avomielinen ja optimistinen, enkä kammariinsa sulkeutunut kyyninen Klonkku. Kuitenkin kantapään kautta opin välttämään moisia tilanteita, sillä ne alkavat vain ahdistaa.

Baarissa, jossa en koe samaistumista kanssaihmisiin, enkä pidä musiikista, on vaikea viihtyä. Mietin, olenko vain nyrpeä ja vastahankainen, kun en voi viihtyä.

En. Kyse on siitä, että minulla ei ole sellaisessa paikassa mitään tekemistä. En halua tanssia, en halua juurikaan juoda alkoholia, musiikki on niin kovalla, ettei siellä voi edes jutella, eikä juhlijoissa ollut edes komeita miehiä bongailtavaksi. En ole koskaan ennen kunnolla kysynyt itseltäni, miksi menen baariin.

Toiset menevät klubille tamppaamaan, toiset lavatansseihin laittamaan jalalla koreasti. Jotkut menevät ihan vain humaltumaan. Minä pidän karaokesta, hyvän musiikin kuuntelusta ja kavereiden kanssa juttelemisesta. (Valittettavasti nämä kolme eivät yleensä onnistu yhtäaikaa).

Pitänee pitää nämä asiat mielessä seuraavan kerran kun kapakkaan suuntaa, miten hölmöä, että näinkin selvät asiat pitää oikein pohtimalla oivaltaa! :D

Päivän pileasu viikon takaa.
Norwegian smiley -paita: Horror Shop

Huomenta, olenpa upea!

Luin Pin the Fuck Ups -blogista pari hyvää kirjoitusta ulkonäköön liittyen (ensimmäinen ja toinen) ja ne vähän herättelivät minua. Jutuissa  puhutaan mm. siitä kuinka on mukamas rohkeaa tuoda esille omaa kroppaansa sellaisena kuin se on, vaikka sen pitäisi olla täysin kyseenalaistamatonta ja normaalia, ja siitä kuinka naisten vartalot ovat kaikille vapaata riistaa, mitä tulee omien näkemystensä laukomiseen (esimerkiksi internetissä).  

Minun täytyy häpeillen myöntää - olen järkyttävän ulkonäkökeskeinen. En niinkään vietä aikaani tuomiten muita heidän ulkonäkönsä perusteella, vaan häpeilemällä jatkuvasti omia pieniä virheitäni. Ihailen ohikulkijoiden kapeita jalkoja, tai kavereiden S-koon vaatteita. Tajusin, että mietin painoani, ja "läskejäni" päivittäin. Päivittäin. Enkä minä ole edes ylipainoinen, minun ei tarvitse laihtua tästä mihinkään.

Malleilu omalta osaltaan nostaa itsetuntoa, sillä näenhän itsekin kuvistani, että näytän pirun hyvältä. Toisaalta se tekee taas tietoisemmaksi siitä, että en ole yhtä laiha ja hyvännäköinen kuin oikeat mallit. Olen varma että kuvistani tulisi paljon parempia, jos allini olisivat timmimmät, ja menestyisin paremmin, jos olisin kokoa 36.

Tässä se nätti naama nyt sitten on. Missä loput?

Kun juttelin tästä muille malleille, he eivät tunnustaneet olevansa samaa mieltä. Outoa. Hyvä - mutta outoa.

Miss Ruki Ver puhuu sarkastisesti naisen markkina-arvosta, joka siis (edelleen: sarkastisesti) määräytyy täysin hänen ulkoisen kelpoisuutensa ja painonsa perusteella. Taidan itse miettiä jatkuvasti omaa markkina-arvoani, enkä välttämättä edes niinkään sarkastisesti. Fiksut ihmiset ymmärtävät, että ihmisarvo - niin naisella kuin miehelläkin - määräytyy aivan muiden asioiden perusteella. Ehkä minä sitten pelkään etten ole niin älykäs tai nokkela, mistä syystä haluaisin kompensoida ulkonäköseikoilla.

Eräs kaverini totesi, kun tuumailin jostakin ohikulkijassa/näyttelijästä/pornotähdestä että miksi en ole yhtä laiha kuin hän, että miksi en koskaan vastaavasti totea jostakusta minua lihavemmasta, että enpähän sentään ole ihan noin pulska. Äsken tankotunnillakin parjasin itseäni, koska en ollut yhtä hyvä kuin muut siellä. Minulla on ajatusmalli taas ihan väärin päin! Aloin tietoisesti ajatella, että olen tällä tunnilla siksi, että opin, en siksi että osaisin jo kaiken. Teen kaiken omaan tahtiini. Heti helpotti, orastava kiukku laantui, ja sain muuten (todella toispuoleisena ihmisenä) väärän puolen ayshan, dumm-dumm-dumm!

Demoneilleni voin lähettää lentosuukkoja!

Olen kyllä tullut hurjasti eteenpäin viime keväästä, ja aivan ÄLYTTÖMÄSTI  viime talvesta. Olen kokenut jopa olevani onnellinen! Kesä teki minulle hyvää Toistuvasti olen päättänyt lopettaa kroppani kriittisen tarkastelun, ja itseni läskiksi haukkumisen, mutta silti löydän itseni joka päivä vaa'alta. Pään sisäiset demonit eivät luovuta helpolla.

Kiitän Miss Ruki Veriä tästä pienestä herättelystä, nyt voisin taas hetken aikaa keskittyä ajattelemaan nätimmin itsestäni, ja erityisesti omasta vartalostani. MRV on idoliainesta! ;)

Nolottaa ihan, että kaksi tätä kirjoitusta edeltävää postausta ovat pelkkiä meikki- ja asukuvia. Heh!

Edit.
Pakko liittää tähän vielä aihetta sivuava artikkeli Iltalehden sivuilta, joka kertoo naisista, jotka eivät näyttäydy edes puolisolleen alasti. 

Kuvat: Antti Qvickström, editointi: Mortianna itse