Tyylisota

Satuin lukemaan Metro-lehdessäkin esintyneen Pupulandian Jennin blogia, kun joku oli linkannut sen Facebookiin. Nimenomaisessa postauksessa blogin pitäjä kertoi olleensa Pin Up Garagella kuvaussessiossa ja jakoi kuvasatoa. Minun mielestäni kuvat olivat kauniita ja laadukkaita. Kommenteista päätellen jotkut haluavat kuitenkin pitää tyylin kokonaan itsellään. 

Pin up -sanapari kaikuu kaikkialla. Siitä on tullut jonkin sortin muoti-ilmiö. Ihmiset, jotka ovat perehtyneet pin up -kulttuuriin ja vintage-tyyliin jo pidemmän aikaa ovat kiukuissaan siitä miten pin upista on tullut koko kansan trendi. Pin up -tyyli ei kuulemma kuuli "tavallisille kaduntallaajille", vaan pitäisi jättää niille, jotka siitä jotain tietävät.

Voi herran duudelis, sanon minä! Kyse ei nyt ole hevosten kasvattamisesta, eikä aivokirurgiasta, kyse on vaatteista. Ei sinun tarvitse ehdottomasti tietää niistä mitään pukeutuaksesi niihin. Pupulandian tapauksessakin, kyseessä oli kuvaukset, jolloin malli stailataan, eli hänellä on rooli. Johnny Depp pukeutuu fiftarityyliin elokuvassa Crybaby. Miten se kehtaa!? Eihän hän tavallisesti edusta sitä tyyliä! Mikä feikki!

Paskiainen!

Ymmärrän kyllä, että alakulttuurin harrastajia kismittää, kun omasta tyylistä tulee muoti-ilmiö. Mutta kaikesta tulee joskus muotia. Se on vain kestettävä, ja silloin on hyvä keskittyä vain siihen miten itse pukeutuu ja antaa muiden tehdä samoin. Muinoin yläasteella ollessani muistan goottityylille käyneen samoin. Se yleistyi. Voi voi. Sillonkin vertailtiin joka paikassa, mikä on aito gootti, ja käytettiin myös termiä wannabe gootti. Voi jestas, pitääkö siis läpäistä joku testi, ennen kuin voi pukeutua johonkin tyyliin? Ja sitä ennen on vain surkea wannabe? Kuka sen päättää?

Lisäksi, me elämme 2000-lukua, emme 50-lukua. Ei ole realistista olettaa, että kaikki vaatteemme, tavaramme ja tapamme olisi suoraan 50-luvulta. On hyvin hyvin normaalia, ja pakollistakin sekoittaa oman aikansa tyyliä siihen vanhaan tyyliin, mitä edustaa (siis jos edustaa, Pupulandian tapauksessa kokeilee). On älytontä asettaa toisten ihmisten pukeutumiselle tiukat säännöt ja raamit, mitä saa pukea ja mitä ei. Mitä saa yhdistellä ja mitä ei. Luulin että tällaisesta lokeroinnista oltaisiin päästy jo kun lähdettiin yläasteelta. Sitäpaitsi, jos Pupulandian kommentoijat haluavat löytää syyn pin up -tyylin trendistymiselle, haukkuvat he aivan väärää puuta.

Ai on mulla vääränmallinen paita? Deal with it! 

Työhaastattelu

Perjantai-illan kunniaksi on hyvä istua hetkeksi alas, ja haastatella itse itseään hieman sellaisesta aiheesta, josta en normaalisti kirjoita, eli työstäni. Ovelta ovelle -myyjä purkaa nyt tunteitaan. 


Mitä työtä teet? 
Olen myyjä ja kuljettaja firmassa, joka myy autosta suoraan kotiovelle pakastettuja elintarvikkeita.

Eli siis vähän niinkuin jäätelöauto?
Joo, mutta meillä ei ole semmoista soittoääntä, vaan me käymme ovelta ovelle soittamassa ovikelloa ja myymässä.

Entä jos ei ole ovikelloa?
Älä saivartele.

Ostavatko ihmiset muka sillä tavalla?
Ostavat kyllä. Suurin osa ei ole kiinnostunut, mutta paljon löytyy myös asiakkaita. Usein myynti on melko aluekohtaista, toisilla alueilla menee huomattavasti paremmin kuin toisilla.

Kohtaat paljon ihmisiä työssäsi. Millaiset ihmiset ärsyttävät?
Ärsyttävät ihmiset voisi jakaa ryhmiin:

- Tylyt asiakkaat. Ihmiset jotka iskevät oven kiinni mitään sanomatta, tai vain äyskäisevät "Ei kiinnosta!" Omalla kohdallani tällaisia on sattunut vastaan vähemmän mitä osasin odottaa, mutta miltei poikkeuksetta ovat olleet vanhahkoja miehiä. Ei ole rikos soittaa toisten ovikelloa, eikä ole mitään syytä olla niin tyly. Jos satun herättämään jonkun vaikka päiväunilta, ymmärrän ärtymyksen, mutten voi mitenkään tietää, mitä talon seinien sisällä tapahtuu.

- Epäkohteliaat asiakkaat. Jotkut käyvät kurkkaamassa ikkunasta, kuka soittaa ovikelloa, sen jälkeen palaavat jatkamaan puuhiaan vaivautumatta avaamaan ovea, jättäen meikäläisen hölmönä seisomaan kuistille. Ikkunasta tuijottelu on muutenkin kiusallista, koska ei oikein tiedä pitäisikö katsoa henkilöä silmiin, moikata, vai vain tuijotella muualle sen aikaa mun asiakas tekee päätelmän, kuka oven takana seisoo. Mielestäni on myös epäkohteliasta vetää ovi kiinni ennen kuin olen ehtinyt hyvästellä asiakkaan. Vaikka asiakas ei olisi pätkääkään kiinnostunut, olisi kiva ehtiä lopuksi sanoa"hei hei". Kuvittelevatko ne että pyrin väkisin sisään, jos pitävät ovea auki yli 5 sekuntia?!

- "Ei koska koira". Toisinaan oven raosta kurkkaa ihminen, joka roikkuu toisella kädellä ovenkahvassa, toisella koiran kaulapannassa. Sellaiselle ihmiselle on vaikea puhua, eikä hän itsekään pysty keskittyä mihinkään. Kummastuttaa, etteivät ihmiset voi tehdä normaaleja asioita, kuten avata ulko-ovea, koska heillä on koira. Mitäpä jos hieman kouluttaisitte niitä koiria? Tai jättäisitte vaikka välioven taakse? Toinen rasittava koiraongelma on räksyttävät koirat. Ne haukkuvat lakkaamatta niin kovaa, ettei asiakas kuule mitä yritän sanoa. Aina kun avaan suuni puhuakseni, sieltä kuuluu vain "räyh! räyh!"

- "Just söin". "En mä nyt tarvii kun mä just söin" tai "just on kana uunissa, hei hei!" No joo, tämä tekosyy on tavallaan minun syytäni, sillä minun ei pitäisi hyväksyä sitä, vaan selittää mikä on asian laita. Asiakas ei välttämättä tunne tuotteitamme, mutta tämän tekosyyn kuullessa tekee vähän mieli sanoa että en oletakaan että söisit samantien viisi kiloa jäistä kampelaa, nämä ovat nimittäin pakasteita!

Millaiset ihmiset saavan hyvän mielen?
Jaetaanpa nämäkin ryhmiin:

- Asiakkaat, jotka ilahtuvat. Kun asiakkaan ensireaktio on kiljahtaa ilosta ja kertoa että on odottanut meitä jo monta viikkoa, tulee väkisinkin hyvä mieli. Silloin myös tietää, että nyt ei tarvitse tehdä töitä myynnin eteen, vaan antaa vaan asiakkaan katsoa listaa ja kertoa mitä tekee mieli.

- Asiakkaat jotka pyytävät sisään. Talven pakkasella on kiva päästä lämpimään eteiseen odottamaan siksi aikaa, kun asiakas katselee listaa. Jotkut myös tarjoavat piparia, sämpylää tai suklaata, ah! ♥

- Ihmiset, jotka kouluttavat koiraansa. Ilahdun aina, kun oven avaava henkilö käskee Mustia odottamaan eteisen kynnyksen takana. Jos Mustin itsehillintä pettää, se viedään takaisin paikalleen odottamaan. Ovelle saa tulla morjenstamaan vasta luvan kanssa. Tämä ei siksi, että minua haittaisi koirat, vaan helpottaa tietää, että jotkut tosiaan kouluttavat koiriaan.

- Asiakkaat joilla on rottweiler. Koska minä rrrrrrakastan rrrrottweilereita! Haluan aina päästä silittämään ja lellittelemään rotikoita, koska aaaaai että, haluan sellaisen ittelleni! Ihan päästä sillon tällöin edes rapsuttamaan.

- Ylipäänsä ystävälliset ihmiset. Vaikkeivät ostaisi mitään. Ikinä.


Mikä on parasta työssä?
Työajat ja se että pääsee ajamaan autoa. Iltatyöt sopii minulle, sillä tykkään nukkua pitkään ja valvoa myöhään. Työkaverit ja viihtyisä ilmapiiri on myös parasta.

Ikimuistoisimmat hetket?
Kerran juututtiin liejuiselle pellolle Sipoossa. Ajoin yksinäisen näköistä hiekkatietä eteenpäin, koska sen varrella piti olla taloja. No ne talot taisivat olla autioita, mutta tie oli niin kapea, etten mahtunut kääntymään. Ajattelin, että umpikujan päässä on pakko olla tilaa kääntyä. No tilaahan siellä oli, kokonainen pellollinen. Takavetoinen mersu vaan tosin luisteli siinä, ja lopulta jäi kokonaan jumiin. Hinausauton kuljettaja ensimmäisenä paikalle saapuessaan nousi autosta ja facepalmasi minulle. Ettäs kehtasi!
Kerran oven tuli avaamaan noin keski-ikäinen naiseksi pukeutunut mies, peruukki päässä, helmet kaulassa ja hame yllään. Ei ostanut mitään.

Piirustuspostaus, osa II

Tässä on kuvasatoa, joka liittyy hetki sitten julkaustuun aiempaan postaukseen. Tätä tasoa olen nykyään: 

2008-2012

Piirustuspostaus, osa I

Piirtäminen on ollut minulle aina tärkeä harrastus. Olen piirtänyt aina, niin kauan kuin jaksan muistaa. Nykyään piirrän paljon vähemmän ja harvemmin, mutta toisaalta laatu on korvannut määrän. Tämä postaus vie teidän piirtämisen maailmaan!

Hevoset. Ne ovat olleet aiheena varmaan 90%:ssa kaikista piirustuksistani. Voisin siis sanoa, että hevosten piirtäminen on jo aika helppoa. Muita aiheita lapsena oli sudet ja leijonat, myöhemmin tulivat ihmiset ja lohikäärmeet. Ja ihmisistä nimenomaan naiset.

Mortianna 6v. taiteilee

Lapsena rakastin piirtää sarjakuvia ja tarinoita. Minulla on vieläkin iso pinkka  itsetekemiäni hevoslehtiä.

Dramaattisen tarinan kansikuva

Mallista piirretty varsa 8-9-vuotiaana.

Hevonen ilman mallia 8-9-vuotiaana. Tätä pidin todella hienona ja onnistuneena tuolloin. 

Kahdeksannen luokan pitkän kuviksen valinnaiskurssilla saimme tehtäväksi tehdä kuuden kuukauden aikana sata luonnosta - nimenomaan mallista. Tarkoituksena oli parantaa piirustustaitoa, ja piirtämistähän ei opi muuten kuin piirtämällä.  Pidin tosi paljon siitä tehtävästä, vaikka useat muut nurisivat työn määrästä.

Jossain vaiheessa teini-iässä huomasin, että piirrän huomattavasti paremmin, jos katson mallia. Toiset sanovat, että mallista piirtäminen vain hankaloittaa ja rajoittaa heidän työskentelyään. Itse olen aivan hukassa, jossei minulla ole mallia mistä piirtää. Nykyään en vaivaudu muuta kuin tuhrustelemaan ilman mallia.

Sama kuva 14- ja 16-vuotiaana

Pääasialliset välineeni ovat lyijykynät. Jos haluan maalata, käytän akryylimaaleja, toisinaan myös vesivärejä, tai akvarellikyniä. Piirrän aina tietokoneen ääressä. Katson mallikuvaa ruudulta, ja voin suurentaa sitä halutessani, mikä auttaa yksityiskohtien piirtämisessä. Aluksi luonnostelen haaleasti kuvan paperille, jotta tiedän sen mahtuvan siihen, ja jotta se tulee varmasti oikeaan kohtaan. Jos teen työn maaleilla, aloitan maalamisen heti seuraavaksi. Jos käytän pelkkiä lyijykyniä, alan piirtää vasemmalta oikealle ja ylhäältä alas, jotta en sotkisi valmista osiota piirustuskädelläni. Piirrän aina yhden osion valmiiksi ennen kuin siirryn seuraavaan. Toiset tekevät niin, että piirtävät pikkuhiljaa sieltä täältä. 

Pyrin piirtämään mahdollisismman luonnolisen näköisiä kuvia. Ääriviivoja ei ole olemassa. On vain eri värien, tummuuksien ja ulottuvuuksien eroja. Paperiin ei periaatteessa kuuluisi jäädä yhtään valkoista. Pyrin jäljittämään kuvan paperille niin aidon näköisenä ja yksityiskohtaisena, kuin vain pystyn. Se vaatii paljon keskittymistä ja pikkutarkkaa piperrystä. Töiden loppuun saaminen usein kestääkin useita kuukausia, koska piirustuksen jatkaminen vaatii paljon keskittymistä. Taustat ovat heikko kohtani. En koskaan jaksa piirtää niitä kunnolla, kärsivällisyyteni ei riitä.

Tässä postauksessa on niin paljon kuvia, että saatte ihailla uusimpia tekeleitäni seuraavassa osiossa!  

Meikkipussin sisältö

Vanhaan blogiini sain kerran toiveen, että paljastaisin meikkipussini sisällön. Minulla oli sellainen muutama vuosi sitten, mutta nyt päätän raottaa meikkipussukkaani uudemman kerran. 

Meikki alkaa tietysti meikkipohjalla. Itse opin meikkipohjan merkityksen vasta kampaajakoulussa ehostuskurssin käytyäni, ja päästyäni kokeilemaan kunnon meikkipohjia. Koulussa meillä oli Ben Nye -merkki käytössä, mutta käydessämme Joe Blascon koulutuksessa, sain koulutuslahjaksi kyseisen merkin meikkivoiteen. Käytän siis sitä sekaisin itse ostamani Grimasin värinapin kanssa, jonka ostin alunperin maskeerautarkoitusta varten. Kumpikaan näistä ei ole minulle ihan täydellinen väri.

Puuterina toimii loppuunkulutettu Lumene, värisävy 3.

Tärkein meikkivälineeni on eye liner. Käytän Grimasin mustaa vesiväriä, mutta toisinaan unohtelen asioita erinäisiin paikkoihin,  ja sen takia minulla on myös vara- eye liner. Joka on aivan susi.

Ripset viimeistellään ikivanhoilla, en-muista-mistä-saaduilla ripsiväreillä, jotka eivät ole vielä kuivuneet!

Nykyään olen rohkaistunut käyttämään paljon erivärisiä luomivärejä. Uusin hankintani on luomivärin pohjustaja, jonka tilasin Ebaystä vähän päälle kahdella eurolla. Se selkeästi kyllä auttaa, ja tuo värit kirkkaammin esiin.

Sitten on paljon erivärisiä luomivärejä!

Useimmin käytetyt paletit

Hieman harvemmin käytetyt paletit

Meikin teko onnistuu tietysti helpommin jos on hyvät välineet. Kouluajoilta jääneet Duroy-siveltimet ovat edelleen kovassa käytössä. Ylimpänä on häivytyssivellin, pohjustuksen ym. mönjänlevityssivellin, huulipunasivellin, luomi- ja kulmasivellin, harvemmin käytetty luomivärisivellin, elintärkeä eye liner -sivellin, luomiväriaplikaattori, ja pari muuta luomivärihuiskua.

Nykyään käytän tosi usein tekoripsiä. Melkeinpä aina kun laittaudun "nätimmäksi", eli jos esimerkiksi lähden ulos. Ennen käytin niitä lähinnä kuvauksissa, mutta kokoajan niistä tulee enemmän ja enemmän osa tyyliäni. Olen jopa käyttänyt niitä satunnaisesti töissä.

Mielestäni tekoripsiä ei kannata edes käyttää, jos ei omista kunnon liimaa. Pakettien mukana tulevat liimat voi surutta heittää samantien roskiin. DUO-liima on se mitä tarvitsette. Se on paras, eikä muita tarvitse edes kokeilla. Olen kyllä kokeillut Grimasin liimaa, se on myös hyvää, mutta se on mielestäni hankalampi poistaa ripsistä. Duo-liimaa saa naamiaiskaupoista, mutta halvimmalla sitä saa Stockalta MAC:in pisteestä. Sitä pitää kysyä henkilökunnalta, koska ne eivät pidä sitä missään esillä.

 Kuvassa on muutamat suosikkiripseni, ylimpänä alaripset.

Seuraavaksi olen suunnitellut ensimmäistä videopostausta! Aiheena on kuinka meikkaan. Arkena ja viikonloppuna. Miltä kuulostaa?