Äänestys löytyy tämän linkin takaa. Minä olen alimmaisena, eli numero 8, Mia A.Morte. Saatte toki äänestää ketä haluatte, sillä koko joukko on hemmetin tasokas! :)
Kiitos äänestämisestä!
 |
| Kuva: Nadi Hammouda |
Sitten vain jännittämään finaalia!
lauantai 25. elokuuta 2012
Pin-up Finland finaali: Yleisöäänestys
Pin-up Finlandin kilpailu on yhä käynnissä, ja jos muistatte, kerroin päässeeni finaaliin! Finaali käydään viikon päästä, eli ensi lauantaina X-treme Car Show'ssa. Tämän viimeisen viikon ajan käynnissä on Iltalehden äänestys, jossa valitaan yleisön suosikki.
Äänestys löytyy tämän linkin takaa. Minä olen alimmaisena, eli numero 8, Mia A.Morte. Saatte toki äänestää ketä haluatte, sillä koko joukko on hemmetin tasokas! :)
Kiitos äänestämisestä!
Äänestys löytyy tämän linkin takaa. Minä olen alimmaisena, eli numero 8, Mia A.Morte. Saatte toki äänestää ketä haluatte, sillä koko joukko on hemmetin tasokas! :)
Kiitos äänestämisestä!
torstai 23. elokuuta 2012
Kavionjälkiä sydämessä (Auts?!)
Muutama postaus takaperin kerroin elämäni lemmikeistä. Yhtä paljon elämässäni ovat kuitenkin vaikuttaneet hevoset, joita olen hoitanut ja ratsastanut elämäni vuosien varrella. Niinpä siis nekin ansaitsevat oman postauksensa.
Alku
Hevoskärpänen puraisi minua jo ihan pienenä, ennen kuin edes tajusin sitä. Asiaan vaikutti hyvin paljon siskoni, joka harrasti intensiivisesti hevostelua, ja oli sen verran vanhempi, että pystyi manipuloimaan meidät (minut ja nuoremman isosiskoni) hepan selkään. Muistan ensimmäisen kertani ihka oikean hevosen selässä; sisko talutti minua puoli kierrosta kentällä, minä huusin kuin hinaaja. Ratsu oli punaruunikko ruuna Central Park.
Myöhemmin, ollessani seitsemänvuotias, aloitimme toisen siskoni ja äitini kanssa ratsastustunnit samaisella tallilla, jossa vanhempi siskoni kävi, Kumpumäen tilalla Pornaisissa. Tunnin hinta oli jotain käsittämättömän alhaista, siksipä taloudellisesti tarkka äitini meitä sinne kuskasikin. Lempihevosiani olivat mm. pv-ruuna Mortti, suomenhevosruuna Mustori, sekä new forester Refnas Rubens, Rumba.
Igor
Jossain vaiheessa tunnit piti lopettaa rahallisista syistä, mutta kun äitini sijoitti Somerniemellä sijaitsevaan kesämökkiin, aukeni satumaa. Mökin rakennuttanut mies asui aivan kilometrin päässä meistä, ja hänellä oli pihallaan hevosia miltei silmänkantamattomiin. Ravureita tietysti - tai lähinnä pihalemmikkejä - mutta muutamilla uskalsi ratsastaakin. Niiden hevosten kanssa laiduntaminen (rakastin hengailla niiden kanssa kesälaitumella!) ja ratsastaminen oli jotain aivan erilaista. Mökkielämän kiireettömyys, maaseudun rentous ja seuralliset hevoset muodostivat idyllisen satumaan, jollaista en löydä mistään muualta! Aluksi en uskaltanut lähteä yksin ratsastamaan, eikä minulla ollut hevosenhoitokokemustakaan. Iän ja kokemuksen karttuessa uskalsin ratsastella jo yksinkin. Asiassa avitti erityisen sijan sydämestäni saanut Igor Waltter, kuvankaunis, loistoluonteinen punaruunikko lv-ruuna. Igorista huokui tyyneyttä ja luotettavuutta, jotta epävarma heppatyttökin uskalsi sillä yksinään ratsastaa, mutta siitä ei kuitenkaan puuttunut vauhtia. Parisen vuotta keräsin muistoja Igorin kanssa, kunnes sydämeni särkyi. Minulle kävi, kuten monelle hevostytölle: rakkaani myytiin.
Kuplett
Palataan hieman ajassa taaksepäin. Olin juuri aloittamassa seiskaluokan ja muuttanut Sipooseen. Kaupassa käydessäni näin seinällä ilmoituksen jossa etsittiin hoitajia läheiselle ratsastustallille. Pari puhelia, ja sain elämäni ensimmäisen hoitohevosen. Olin siis kolmetoista. Aloin hoitaa Kuplettia, ruunikkoa pv-ruunaa, joka asui Hertsbyn tallilla. Kuplett oli minulle erittäin tärkeä, ja opin tallilla hoitaessani paljon hevosista. Hoidin myös ikäänkuin kakkoshoidokkina suurta trakehneria Hertzogia eli Norttia, joka ei antanut koskea päähänsä. Myöhemmin otin hoitaakseni myös koulun senioreihin kuuluvan Valhallan eli Vallen. Ratsastuskoululla hoitaessa oppi paljon arvokasta tietoa, mutta siellä ei ollut samanlaista vapautta, kuin esimerkiksi mökillä. Sain kuitenkin myös ratsastaa Hertsbyssä, meillä oli hoitajien ratsastustunti noin kerran kuussa.
Nekku
Ensimmäisen yksityisen hoitohevosen taisin saada ehkä 14-15-vuotiaana. Nyt niille tiedoksi, jotka eivät ole heppailleet: yksityisomistuksessa olevien hevosten hoitaminen on tavallaan vähän astetta hienompaa tai jännempää, kuin ratsastuskouluhevosten. Yksärien mukana tulee usein enemmän vapautta ja vastuuta. Eräänä iltana Hertsbyn tallilla ollessani eräs nainen kysyi minulta, haluaisinko alkaa hoitaa hänen hevostaan. Ja tottakai halusin, sehän on kunnia heppatytölle. Hevonen oli vasta 3-vuotias pikkupissis Lillhem's Nené, Nekku. Nekku oli tapaus. Nuoren ikänsä ja temperamenttinsa takia en saanut ratsastaa Nekkua. Kävelytin sitä suitsilla, joskus minulla oli riinunnaru tai juoksutusliina (8m pitkä remmi) taluttimena. Ei käynyt aika pitkäksi kun Nekkiksen kanssa käveli. Nimittäin jos Nekku koki ajan käyvän pitkäksi, se keksi jotain viihdykettä itselleen. Milloin näykki, milloin hyppi pystyyn. Hoitaessa osasin nähdä milloin se punoi juoniaan. Ilme kiristyi ja silmän alle ilmestyi niin sanottu kiukkuryppy.
Meille (minulle) sattuneen onnettomuuden jälkeen sain pikkuhiljaa alkaa ratsastaa Nekulla. Se oli hieno tunne se!
Ysillä ollessani lopetin Hertsbyn tallin hevosten hoitamisen. Harrastus alkoi tuntua työltä, eikä siitä tuntunut jäävän enää mitään käteen itselleen. Lisäksi se vei kaiken vapaa-ajan. Nekku muutti myöhemmin pois Hertsbystä, ja jatkoin sen hoitamista - JA ratsatamista. Loppujen lopuksi hoitosuhteeni Nekkuun vain jotenkin hiipui pikkuhiljaa. Omistaja ei kai enää tarvinnut minua. Lopetuspäätöstä ei tehnyt kumpikaan, niin vain tapahtui. Nykyään Nekkis on rauhallinen ja tyyni tamma. Se sai varsankin muutama vuosi sitten.
Viltsu, Morttis ja Utala
Tässä vaiheessa palaan takaisin satumaailmaani mökille. Igorin lähdön jälkeen tutustuin Sir Willhelm-nimiseen lupsakkaan lämminveriseen. Tykästyin Viltsuun hyvin pian, ja meistä tuli kaverit. Viltsu käveli hidasta omaa tahtiaan, mutta oli hirmuisen luotettava. Ennenkaikkea se oli myös ratsukoulutettu, siltä sujui laukannostot ja pohkeenväistöt. samoihin aikoihin aloin mökkinaapurini kanssa käymään yhdessä tallilla, ja otimme toiseksi ratsuksemme kipakan ja temperamenttisen tamman, Mortianna S:n. (Nyt tiedätte mistä nimimerkkini tulee). Morttis olisi vaatinut paljon työtä, sillä se oli todella hermostunut, kun tajusi, että ollaan lähdossä ratsastamaan. Jossain vaiheessa Viltsukin vietiin pois, ja mursin taas palan sydäntäni. Tein lähempää tuttavuutta sen jälkeen Kiikun Utalan kanssa, josta minulla oli huonoja kokemuksia paria vuotta takaperin, kun se meinasi liiskata minut seinään. Nyt, ollessani 16, minulla oli varmuutta enemmän, ja Utala oli kuin kissanpentu. Utalaan en saanut samanlaista kontaktia tai luottamussuhdetta kuin Viltsuun tai Igoriin, mutta alku oli meillä vähän epävarmempaa ihan konkreettisesta syystä. Utala oli niin saatanan iso, ettei sille saanut satulavyötä mahan ympäri. Niinpä minun täytyi ratsastaa aina ilman satulaa, mikä oli vähän epävarmempaa kuin satulan kanssa taivallus. Lopulta äiti laittoi mökin myyntiin, enkä ole sen koommin niitä hevosia nähnyt.
Hivanssi
Joitakin kuukausia ennen kun lopetin Hertsbyssä, olin alkanut hoitaa vanhemman siskoni hevosta, suomenhevosruunaa Hivanssia. Hivanssi oli loppujen lopuksi enemmän kuin vain hoitohevonen. Se oli siskoni kallisarvoinen silmäterä ja minullekin hyvin hyvin rakas. Hivanssin kanssa maastoilu oli ihanaa. Se ei säikähdellyt mitään vaan oli vakaa niinkuin suomalaisen kuuluukin. Vauhtia siinä kuitenkin oli, myöskin haastetta. Se ei siis olisi sopinut aloiottelijoille, eikä ratsastuskouluun, mutta senpä takia se siskolleni päätyikin. Hivanssi oli melko vanha, ja noin kolmen vuoden kiinteän "hoitosuhteen" jälkeen Hivanssi nukkui pois.
Santtu
En hevostellut vuoteen Hivanssin jälkeen. Minulla ei ollut ketään, siis hevosta. Edelliset hoidokkini olivat menneet limittäin niin että minulla oli koko ajan joku rauta tulessa. Nyt olin vaihtanut paikkakuntaa, enkä tuntenut talleja tai hevosia. Vajaan vuoden jälkeen Hivanssin kuolemasta löysin hevostalli.netin kautta itselleni hoidokin, lv-ruunan Santun, oikealta nimeltään Dizzy Southwind. Santtu oli ihana ja lupsakka sylihevonen. Huomasin kuitenkin jännittäväni uuden hevosen kanssa. Pelkäsin kokoajan, että se tekisi jotain arvaamatonta. Ehkä sen teki se vuoden tauko, tai ehkä se oli herännyt itsesuojeluvaisto. Pakkasten tullen Santtu innostui, eikä olisi malttanut pysyä nahoissaan. Se olisi halunnut ehkä kirmata, mutta maastoilimme yleensä isolla porukalla, joista osa kulki jalan, niin emme voineet päästellä kovin pitkiä juoksupätkiä. "Hoitosuhde" ei kestänyt kovin pitkään, ja sekin hiipui, ilman sen kummempaa päätöstä.
Choco
Yli vuoden verran siinä meni, ennen kuin aloin taas hoitaa. Eräänä päivänä olin menossa ystäväni Aurin luo. Matkalla poikkesimme tallilla, jossa hänen isänsä hevonen asui. Hoitelimme hevosta, ja kävimme pienellä kävelyllä, minä sain ratsastaa. Sen kymmenen minuutin jälkeen olin aivan myyty. Kysyin toiveekkaasti, josko Aurin isä olisi tarvinnut hoitajaa, mutta vastaus oli, että hoito on järjestetty hyvin jo. Muutama viikko sen jälkeen sain kuitenkin puhelun että nyt olisi hoitohevosta tarjolla. Aurin isän selkä oli kipeytynyt niin pahasti, ettei voisi itse ratsastaa. Niinpä sain hoidokikseni 28-vuotiaan teräsvaarin nimeltään Chocolate For Me, Choco. Choco oli Lungi. Isolla L:llä. Tästä herrasta sitä vauhtia nimenomaan puuttui. Eikä sillä ollut mitään tekemistä iän kanssa. Choco oli jäätävän hyvässä kunnossa ja hyvän näköinen ikäisekseen. Mutta eipä ollut huolta, että tämä vaari olisi tehnyt mitään arvaamatonta. Eräänkin kerran eräs valopää Volvokuski ohittaessaan tööttäsi meille kohdallamme. Minä säikähdin, Choco taisi lotkauttaa korvaansa. Parikin kertaa taisin lähettää miespuoliskoni yksin ratsastamaan, ja elävänä tulivat takaisin molemmat. Dani kun osaa ratsastaa juuri sen verran mitä minä ja Choco olemme opettaneet. Chocon tila huononi viime talvena nopeasti, ja helmikuussa se lopetettiin.
Tässä sitä taas ollaan. Ilman hevosta. Ikävä ratsastamaan olisi kova. Keväällä pääsin ensimmäistä kertaa kokeilemaan islanninhevosta, ja enkä pistäisi pahakseni jos siitä tulisi uusi harrastus. Saa nähdä mitä elämä eteen tuo.
Alku
Hevoskärpänen puraisi minua jo ihan pienenä, ennen kuin edes tajusin sitä. Asiaan vaikutti hyvin paljon siskoni, joka harrasti intensiivisesti hevostelua, ja oli sen verran vanhempi, että pystyi manipuloimaan meidät (minut ja nuoremman isosiskoni) hepan selkään. Muistan ensimmäisen kertani ihka oikean hevosen selässä; sisko talutti minua puoli kierrosta kentällä, minä huusin kuin hinaaja. Ratsu oli punaruunikko ruuna Central Park.
 |
| Ensimmäistä kertaa ponin selässä. Ratsna Rusina. |
Myöhemmin, ollessani seitsemänvuotias, aloitimme toisen siskoni ja äitini kanssa ratsastustunnit samaisella tallilla, jossa vanhempi siskoni kävi, Kumpumäen tilalla Pornaisissa. Tunnin hinta oli jotain käsittämättömän alhaista, siksipä taloudellisesti tarkka äitini meitä sinne kuskasikin. Lempihevosiani olivat mm. pv-ruuna Mortti, suomenhevosruuna Mustori, sekä new forester Refnas Rubens, Rumba.
 |
| Ratsastustunti Kumpumäellä, ratsuna Kitt. |
Igor
 |
| Igor ja minä |
 |
| 2004 |
Kuplett
Palataan hieman ajassa taaksepäin. Olin juuri aloittamassa seiskaluokan ja muuttanut Sipooseen. Kaupassa käydessäni näin seinällä ilmoituksen jossa etsittiin hoitajia läheiselle ratsastustallille. Pari puhelia, ja sain elämäni ensimmäisen hoitohevosen. Olin siis kolmetoista. Aloin hoitaa Kuplettia, ruunikkoa pv-ruunaa, joka asui Hertsbyn tallilla. Kuplett oli minulle erittäin tärkeä, ja opin tallilla hoitaessani paljon hevosista. Hoidin myös ikäänkuin kakkoshoidokkina suurta trakehneria Hertzogia eli Norttia, joka ei antanut koskea päähänsä. Myöhemmin otin hoitaakseni myös koulun senioreihin kuuluvan Valhallan eli Vallen. Ratsastuskoululla hoitaessa oppi paljon arvokasta tietoa, mutta siellä ei ollut samanlaista vapautta, kuin esimerkiksi mökillä. Sain kuitenkin myös ratsastaa Hertsbyssä, meillä oli hoitajien ratsastustunti noin kerran kuussa.
 |
| Kuplett, taustalla Valle |
Nekku
Ensimmäisen yksityisen hoitohevosen taisin saada ehkä 14-15-vuotiaana. Nyt niille tiedoksi, jotka eivät ole heppailleet: yksityisomistuksessa olevien hevosten hoitaminen on tavallaan vähän astetta hienompaa tai jännempää, kuin ratsastuskouluhevosten. Yksärien mukana tulee usein enemmän vapautta ja vastuuta. Eräänä iltana Hertsbyn tallilla ollessani eräs nainen kysyi minulta, haluaisinko alkaa hoitaa hänen hevostaan. Ja tottakai halusin, sehän on kunnia heppatytölle. Hevonen oli vasta 3-vuotias pikkupissis Lillhem's Nené, Nekku. Nekku oli tapaus. Nuoren ikänsä ja temperamenttinsa takia en saanut ratsastaa Nekkua. Kävelytin sitä suitsilla, joskus minulla oli riinunnaru tai juoksutusliina (8m pitkä remmi) taluttimena. Ei käynyt aika pitkäksi kun Nekkiksen kanssa käveli. Nimittäin jos Nekku koki ajan käyvän pitkäksi, se keksi jotain viihdykettä itselleen. Milloin näykki, milloin hyppi pystyyn. Hoitaessa osasin nähdä milloin se punoi juoniaan. Ilme kiristyi ja silmän alle ilmestyi niin sanottu kiukkuryppy.
 |
| Nekku, tikkari otsassaan. |
Meille (minulle) sattuneen onnettomuuden jälkeen sain pikkuhiljaa alkaa ratsastaa Nekulla. Se oli hieno tunne se!
Ysillä ollessani lopetin Hertsbyn tallin hevosten hoitamisen. Harrastus alkoi tuntua työltä, eikä siitä tuntunut jäävän enää mitään käteen itselleen. Lisäksi se vei kaiken vapaa-ajan. Nekku muutti myöhemmin pois Hertsbystä, ja jatkoin sen hoitamista - JA ratsatamista. Loppujen lopuksi hoitosuhteeni Nekkuun vain jotenkin hiipui pikkuhiljaa. Omistaja ei kai enää tarvinnut minua. Lopetuspäätöstä ei tehnyt kumpikaan, niin vain tapahtui. Nykyään Nekkis on rauhallinen ja tyyni tamma. Se sai varsankin muutama vuosi sitten.
Viltsu, Morttis ja Utala
Tässä vaiheessa palaan takaisin satumaailmaani mökille. Igorin lähdön jälkeen tutustuin Sir Willhelm-nimiseen lupsakkaan lämminveriseen. Tykästyin Viltsuun hyvin pian, ja meistä tuli kaverit. Viltsu käveli hidasta omaa tahtiaan, mutta oli hirmuisen luotettava. Ennenkaikkea se oli myös ratsukoulutettu, siltä sujui laukannostot ja pohkeenväistöt. samoihin aikoihin aloin mökkinaapurini kanssa käymään yhdessä tallilla, ja otimme toiseksi ratsuksemme kipakan ja temperamenttisen tamman, Mortianna S:n. (Nyt tiedätte mistä nimimerkkini tulee). Morttis olisi vaatinut paljon työtä, sillä se oli todella hermostunut, kun tajusi, että ollaan lähdossä ratsastamaan. Jossain vaiheessa Viltsukin vietiin pois, ja mursin taas palan sydäntäni. Tein lähempää tuttavuutta sen jälkeen Kiikun Utalan kanssa, josta minulla oli huonoja kokemuksia paria vuotta takaperin, kun se meinasi liiskata minut seinään. Nyt, ollessani 16, minulla oli varmuutta enemmän, ja Utala oli kuin kissanpentu. Utalaan en saanut samanlaista kontaktia tai luottamussuhdetta kuin Viltsuun tai Igoriin, mutta alku oli meillä vähän epävarmempaa ihan konkreettisesta syystä. Utala oli niin saatanan iso, ettei sille saanut satulavyötä mahan ympäri. Niinpä minun täytyi ratsastaa aina ilman satulaa, mikä oli vähän epävarmempaa kuin satulan kanssa taivallus. Lopulta äiti laittoi mökin myyntiin, enkä ole sen koommin niitä hevosia nähnyt.
 |
| Viltsu ja minä |
 |
| Mortianna |
 |
| Morttis ja minä |
 |
| Utala ja minä |
Hivanssi
Joitakin kuukausia ennen kun lopetin Hertsbyssä, olin alkanut hoitaa vanhemman siskoni hevosta, suomenhevosruunaa Hivanssia. Hivanssi oli loppujen lopuksi enemmän kuin vain hoitohevonen. Se oli siskoni kallisarvoinen silmäterä ja minullekin hyvin hyvin rakas. Hivanssin kanssa maastoilu oli ihanaa. Se ei säikähdellyt mitään vaan oli vakaa niinkuin suomalaisen kuuluukin. Vauhtia siinä kuitenkin oli, myöskin haastetta. Se ei siis olisi sopinut aloiottelijoille, eikä ratsastuskouluun, mutta senpä takia se siskolleni päätyikin. Hivanssi oli melko vanha, ja noin kolmen vuoden kiinteän "hoitosuhteen" jälkeen Hivanssi nukkui pois.
 |
| Minä ja Hivanssi |
Santtu
En hevostellut vuoteen Hivanssin jälkeen. Minulla ei ollut ketään, siis hevosta. Edelliset hoidokkini olivat menneet limittäin niin että minulla oli koko ajan joku rauta tulessa. Nyt olin vaihtanut paikkakuntaa, enkä tuntenut talleja tai hevosia. Vajaan vuoden jälkeen Hivanssin kuolemasta löysin hevostalli.netin kautta itselleni hoidokin, lv-ruunan Santun, oikealta nimeltään Dizzy Southwind. Santtu oli ihana ja lupsakka sylihevonen. Huomasin kuitenkin jännittäväni uuden hevosen kanssa. Pelkäsin kokoajan, että se tekisi jotain arvaamatonta. Ehkä sen teki se vuoden tauko, tai ehkä se oli herännyt itsesuojeluvaisto. Pakkasten tullen Santtu innostui, eikä olisi malttanut pysyä nahoissaan. Se olisi halunnut ehkä kirmata, mutta maastoilimme yleensä isolla porukalla, joista osa kulki jalan, niin emme voineet päästellä kovin pitkiä juoksupätkiä. "Hoitosuhde" ei kestänyt kovin pitkään, ja sekin hiipui, ilman sen kummempaa päätöstä.
 |
| Santtu |
 |
| Minä ja Santtu |
Choco
Yli vuoden verran siinä meni, ennen kuin aloin taas hoitaa. Eräänä päivänä olin menossa ystäväni Aurin luo. Matkalla poikkesimme tallilla, jossa hänen isänsä hevonen asui. Hoitelimme hevosta, ja kävimme pienellä kävelyllä, minä sain ratsastaa. Sen kymmenen minuutin jälkeen olin aivan myyty. Kysyin toiveekkaasti, josko Aurin isä olisi tarvinnut hoitajaa, mutta vastaus oli, että hoito on järjestetty hyvin jo. Muutama viikko sen jälkeen sain kuitenkin puhelun että nyt olisi hoitohevosta tarjolla. Aurin isän selkä oli kipeytynyt niin pahasti, ettei voisi itse ratsastaa. Niinpä sain hoidokikseni 28-vuotiaan teräsvaarin nimeltään Chocolate For Me, Choco. Choco oli Lungi. Isolla L:llä. Tästä herrasta sitä vauhtia nimenomaan puuttui. Eikä sillä ollut mitään tekemistä iän kanssa. Choco oli jäätävän hyvässä kunnossa ja hyvän näköinen ikäisekseen. Mutta eipä ollut huolta, että tämä vaari olisi tehnyt mitään arvaamatonta. Eräänkin kerran eräs valopää Volvokuski ohittaessaan tööttäsi meille kohdallamme. Minä säikähdin, Choco taisi lotkauttaa korvaansa. Parikin kertaa taisin lähettää miespuoliskoni yksin ratsastamaan, ja elävänä tulivat takaisin molemmat. Dani kun osaa ratsastaa juuri sen verran mitä minä ja Choco olemme opettaneet. Chocon tila huononi viime talvena nopeasti, ja helmikuussa se lopetettiin.
 |
| Kesällä vielä hypittiin Chocon kanssa pienesti. |
 |
| Choco |
Tässä sitä taas ollaan. Ilman hevosta. Ikävä ratsastamaan olisi kova. Keväällä pääsin ensimmäistä kertaa kokeilemaan islanninhevosta, ja enkä pistäisi pahakseni jos siitä tulisi uusi harrastus. Saa nähdä mitä elämä eteen tuo.
sunnuntai 19. elokuuta 2012
Sivun täydeltä koira-ajatuksia
Haluaisin nyt puhua vähän koirista. Kuten vanhan blogin lukijani tietävät, minulla on krooninen hauvakuume, jonka oireilu on aaltoilevaa. Koiran ottaminen tuntuu vaan niin kaukaiselta ja epätodelliselta ajatukselta. Miten kaikilla muilla tuntuu olevan koira, paitsi minulla?
Lempirotuni on aina ollut rottweiler. Iskällä asui sellanen kun olin pieni, ja se oli se "lapsuuteni koira". Siitä on jäänyt kiintymys siihen rotuun ja olen aina tiennyt, että sellaisen haluan itsellenikin. Aina kun näen kadulla kulkevan ulkoiluttajan rotikka hihnassaan, sydän hypähtää pikkaisen.
Miksi minulla ei sitten ole vielä rottweileria? Ihan ensiksi taloudellisista syistä. Sekä siitä, että komeampi puoliskoni ei koe olevansa valmis koiran hankkimiseen. Iso koira on iso vastuu ja iso rahareikä. Toiseksi, en ole aina varma pärjäisinkö rotikan kanssa. Onnistuisinko kasvattamaan sen kiltiksi koirakansalaiseksi, vai olisiko käsissäni tavaroita tuhoava aikapommi, joka hyppisi vastaantulijoiden päälle. Rottweiler kun ei ole se kaikista helpoin rotu, eikä minulla ole koskaan ollut omaa koiraa.
Olen melkoisen luottavainen siihen, että onnistuisin kouluttamaan rotikkani. En ole koirien suhteen kuitenkaan ihan uuno, olen perehtynyt koirankoulutukseen teoriassa. Käytännönkokemustakin on, mutta ei juuri rotikan kanssa. Kaikista parasta olisi, jos saisin rotikkahoidokin. Silloin pääsisin näkemään ja kokemaan, millaista elämä on käytännössä rotikan kanssa. Eniten minua huolettaisi se, jaksaisinko tyydyttää koiran liikunnantarpeen. Tietysti voisimme aloittaa jonkun harrastuksen. Ja niitähän on.
Mietin usein, pitäisikö ensimmäiseksi koiraksi sittenkin ottaa jokin muu rotu. Olen miettinyt pääni puhki, mikä muu rotu minua miellyttäisi, mutta loppujen lopuksi kaikki tuntuisivat vain rottweilerin korvikkeilta. Muutama rotu on sellainen, joka on aika kiva - valkoinen paimenkoira, lyhytkarvainen collie... mutta ne eivät ole rottweiler! Nyt olen kuitenkin päätynyt pinseriin, sillä näin bussissa hetki sitten yhden rodun edustajan, ja ihastuin heti. Pinseriäkään ei tosin lähtökohtaisesti suositella ensimmäiseksi koiraksi, mutta kuten jo sanoin, en ole koirien kanssa täysin kokematon. Pinseri tarjoaisi varmasti sopivasti haastetta, jotta kokemus karttuisi, ja uskaltaisin toiseksi koiraksi ottaa rottweilerin.
Tahtoisin myös tuoda esille tämän tyypillisen vastakkainasettelun: Victoria Stilwell vs. Cesar Milan.
Ensimmäistä suosin, toista kartan. Victorialla on käytännönläheisiä ja loogisia metodeja, jotka perustuvat koiran palkitsemiseen ja motivoimiseen. Tarkoituksena on selvittää mihin koira pyrkii käytöksellään, ja ohjata koira tekemään ja käyttäytymään oikein saadakseen sen mitä haluaa. Näin koira tajuaa itse, ettei väärä käytös kannata, sillä paremmalla käytöksellä seuraa kivempia asioita.
Cesar Milan on antanut minulle pahat vibat jo alusta asti, joten en ole seurannut hänen ohjelmaansa. Minusta Cesar hallitsee pelolla, eikä hänen metodinsa tunnu koiralähtöisiltä. Lisäksi ne ovat sellaisia, joita en antaisi kenenkään kokeilla kotona (ohjelman alussahan asiasta varoitetaankin). Ihmiset kuitenkin ottavat oppia "gurustaan" mutta todennäköisesti saavat asioita vain pahennettua tehdessään asiat aivan väärin. Esimerkiksi aggressiivisen koiran pitäminen aloillaan toisen koiran haistellessa takamusta ensin, pakottaen täten aggressiivisen koiran alistuvaan asemaan, ei ole mielestäni millään tapaa luonnollista.
Mitkä ovet teidän lempirotujannem ja mitä koiria teillä on (ollut)? Etenkin, jos teillä on rottweilerkokemusta, toivoisin kommentteja!
Lempirotuni on aina ollut rottweiler. Iskällä asui sellanen kun olin pieni, ja se oli se "lapsuuteni koira". Siitä on jäänyt kiintymys siihen rotuun ja olen aina tiennyt, että sellaisen haluan itsellenikin. Aina kun näen kadulla kulkevan ulkoiluttajan rotikka hihnassaan, sydän hypähtää pikkaisen.
 |
| Kuvat: weheartit.com |
Miksi minulla ei sitten ole vielä rottweileria? Ihan ensiksi taloudellisista syistä. Sekä siitä, että komeampi puoliskoni ei koe olevansa valmis koiran hankkimiseen. Iso koira on iso vastuu ja iso rahareikä. Toiseksi, en ole aina varma pärjäisinkö rotikan kanssa. Onnistuisinko kasvattamaan sen kiltiksi koirakansalaiseksi, vai olisiko käsissäni tavaroita tuhoava aikapommi, joka hyppisi vastaantulijoiden päälle. Rottweiler kun ei ole se kaikista helpoin rotu, eikä minulla ole koskaan ollut omaa koiraa.
Olen melkoisen luottavainen siihen, että onnistuisin kouluttamaan rotikkani. En ole koirien suhteen kuitenkaan ihan uuno, olen perehtynyt koirankoulutukseen teoriassa. Käytännönkokemustakin on, mutta ei juuri rotikan kanssa. Kaikista parasta olisi, jos saisin rotikkahoidokin. Silloin pääsisin näkemään ja kokemaan, millaista elämä on käytännössä rotikan kanssa. Eniten minua huolettaisi se, jaksaisinko tyydyttää koiran liikunnantarpeen. Tietysti voisimme aloittaa jonkun harrastuksen. Ja niitähän on.
Mietin usein, pitäisikö ensimmäiseksi koiraksi sittenkin ottaa jokin muu rotu. Olen miettinyt pääni puhki, mikä muu rotu minua miellyttäisi, mutta loppujen lopuksi kaikki tuntuisivat vain rottweilerin korvikkeilta. Muutama rotu on sellainen, joka on aika kiva - valkoinen paimenkoira, lyhytkarvainen collie... mutta ne eivät ole rottweiler! Nyt olen kuitenkin päätynyt pinseriin, sillä näin bussissa hetki sitten yhden rodun edustajan, ja ihastuin heti. Pinseriäkään ei tosin lähtökohtaisesti suositella ensimmäiseksi koiraksi, mutta kuten jo sanoin, en ole koirien kanssa täysin kokematon. Pinseri tarjoaisi varmasti sopivasti haastetta, jotta kokemus karttuisi, ja uskaltaisin toiseksi koiraksi ottaa rottweilerin.
Tahtoisin myös tuoda esille tämän tyypillisen vastakkainasettelun: Victoria Stilwell vs. Cesar Milan.
Ensimmäistä suosin, toista kartan. Victorialla on käytännönläheisiä ja loogisia metodeja, jotka perustuvat koiran palkitsemiseen ja motivoimiseen. Tarkoituksena on selvittää mihin koira pyrkii käytöksellään, ja ohjata koira tekemään ja käyttäytymään oikein saadakseen sen mitä haluaa. Näin koira tajuaa itse, ettei väärä käytös kannata, sillä paremmalla käytöksellä seuraa kivempia asioita.
Cesar Milan on antanut minulle pahat vibat jo alusta asti, joten en ole seurannut hänen ohjelmaansa. Minusta Cesar hallitsee pelolla, eikä hänen metodinsa tunnu koiralähtöisiltä. Lisäksi ne ovat sellaisia, joita en antaisi kenenkään kokeilla kotona (ohjelman alussahan asiasta varoitetaankin). Ihmiset kuitenkin ottavat oppia "gurustaan" mutta todennäköisesti saavat asioita vain pahennettua tehdessään asiat aivan väärin. Esimerkiksi aggressiivisen koiran pitäminen aloillaan toisen koiran haistellessa takamusta ensin, pakottaen täten aggressiivisen koiran alistuvaan asemaan, ei ole mielestäni millään tapaa luonnollista.
Mitkä ovet teidän lempirotujannem ja mitä koiria teillä on (ollut)? Etenkin, jos teillä on rottweilerkokemusta, toivoisin kommentteja!
 |
| Before I die, I will... |
sunnuntai 12. elokuuta 2012
Semifinaalit!
Tämä viikonloppu vierähtikin tyttölauman keskellä Pohjanmaalla, Ala-Härmässä. Kuten jo aiemmin mainitsinkin, Pin-Up Finlandin semifinaalit pidettiin Power Truck Show'ssa. Viikonloppuun kuului rekkoja, hyytäväm kylmää säätä, härskejä vitsejä, piereskelyä ja paljon, paljon hiuslakkaa.
Starttasimme Naten kanssa perjantaina. Natella oli tuleva puolisonsa Nico, ja pikku bullityttö Nemi mukanaan. Olin lukenut Natelta tulleesta viestistä, että lähtisimme kuudelta. No, viestissä kuitenkin luki kahdelta. Luojan kiitos Natte muistutti minua vielä Facebookissam, että puolen tunnin päästä olisi lähtö, ja luojan kiitos olin pakannut valmiiksi. Kynnet oli lakkaamatta ja tucca värjäämättä, kun syöksyin seuraavaan bussiin. Hitusen aikataulusta myöhässä päästiin lähtemään. Riihimäellä suoritettiin ensimmäinen pysähdys, kun poimittiin Jenssu Suicide kyytiin mukaan.
Perjantai-lauantai-välinen yö vietettiin Isokyrössä (joka on muuten mummini kotikaupunki) yhteisessä vuokramökissä. Perille löytäminen oli hieman hankalaa, sillä navigaattori ei oikein pysynyt perässä siitä. minne nyt oikeen kannattaa ajaa. Se olisi esimerkiksi mielellään viskannut meidät rotkoon, kun eräs tie oli kirjaimellisesti poikki.
Pääsimme kuitenkin ehjinä perille. Rovaniemen tyttö oli jääkylmässä lammessa uimassa kun tultiin, hrrr! Vietettiin Naten minipolttareita ja Mercy Maybellen synttäreitä selaten miespelikortteja ja kiharrellen hiuksia. Osa saunoi, osa grillasi vaahtokarkkeja. Kynttilässä. Aamulla herättiin liian aikaisin ja kiiruhdettiin kohti festarialuetta, joka sijaitsi aivan Power Parkin kyljessä.
 |
| Polttarikuningattaren kruunu ja valtikka |
Kuten kaikki, jotka tuntevat edes muutaman naisen, tietävät, naisilla laittautuminen kestää. Meilläkin aamupäivä meni vaatteiden vaihtoon, hiustenlaittoon ja meikkaamiseen. Kahden aikoihin kaikki olivat valmiita, ja menimme festarialueelle poseeraamaan muutaman auton kanssa. Klo 15.30 alkoi meidän semifinaalimme.
 |
| Natte löysi mieleisensä rekan |
 |
| Loput kuvat: Kimmo Katvala |
Enisimmäinen "kierros" vedettiin omissa vaatteissamme. Silloin esittelimme itsemme ja kerroimme mistä tulemme.
Toisella kierroksella pukeuduimme sponssivaatteisiin. Sponsoreinamme toimivat Olivia Rouge Shop ja Nitrobabe. Tulimme lavalle yksitellen ja meiltä kysyttiin muutama kysymys.
Viimeisellä kierroksella tulimme kaikki lavalle ja juontajamme Cherrie A.Dorable ja Olivia Rouge kuuluttivat finalistit!
Ja finalistit ovat:
Miss Magpie
Elisa Day
Demi d'Midnight
Mia A.Morte eli Mortianna
Mercy Maybelle
Jenssu Suicide
Wendy D'Ville ja
Kitty Fearless!
 |
| Jenssu Suicide kirmaa! |
 |
| Miss Magpie ja Elisa Day jo kuulutettuina |
 |
| Mercy Maybelle ja minä |
Harmistuin kauheasti etenkin Naten puolesta, sillä olisin halunnut sen kanssa finaaliin. Mutta onneksi Natte toipui pian, eikä ollut lopulta moksiskaan, joten meidän hauskanpitomme jatkui kotimatkallakin. Jenssu muuten opetti minulle viittomakieltä, ja nyt osaan jo muodostaa muutaman lauseenkin!
(Esimerkkeinä: "Minä olen piirustuksenopettaja", "Vitun paska lehmä", "Se nainen pätee koko ajan", "Natte on hyvä kissa" sekä "Minä haluan sinun - " no jaa, ehkä olisi paras jättää se kertomatta.
(Esimerkkeinä: "Minä olen piirustuksenopettaja", "Vitun paska lehmä", "Se nainen pätee koko ajan", "Natte on hyvä kissa" sekä "Minä haluan sinun - " no jaa, ehkä olisi paras jättää se kertomatta.
Olin kolmen aikoihin yöllä kotona, ja nukuin aamulla pitkään. Silti on nukuttanut koko päivän. Ehkä menen nyt nukkumaan univelkaani - Öitä!
torstai 9. elokuuta 2012
On Air Tonight
Lainaan suoraan Facebook-sivultamme: "Huippu-uutinen! Mikäli Power Truck Showssa on riittävästi verkkonopeutta, tullaan ensi lauantaina valittavat 8 upeaa Pin-Up Finland 2012 -finalistia julkaisemaan suorassa livelähetyksessä ja kuulet heidän tuoreet fiilikset heti semifinaalin jälkeen reaaliajassa n. kello 16. Aivan huippua! Tytöt myös live-chatissa hetken ajan heti kilpailun tulosten jälkeen, joten voit onnitella suosikkityttöäsi ja juuri valittuja finalisteja 1.9. Helsingin Messukeskuksessa käytävään finaali-kilpailuun. Livelähetys ja verkko-osoite julkaistaan siinä tapauksessa lauantaina n. kello 13 Pin-Up Finlandin sivuilla."
Kirjoittakaapa heti kalenteriinne tuo aika, ja lisätkää myös suosikkeihinne Pin-Up Finlandin Facebooksivu.
Huomenna lähdetään Ala-Härmään Power Truck Show'hun semifinaaleihin!
tiistai 7. elokuuta 2012
Surr-rur-rur
Onko teistä kukaan ompelija? Itse olen harrastaja. Oman ompelukoneen sain vasta 19-vuotiaana ylppärilahjaksi, mutta olen ollut kiinnostunut vaatteiden tekemisestä aina. Äitini on tosi taitava ompelemaan: on tehnyt oman hääpukunsa itse, minun vanhojentanssimekkoni ja paljon muuta. Minun ompeluharrastukseni painottuu lähinnä vaatteiden tuunaukseen ja modaamiseen. Pienimpiä hommia on housujen tai paitojen kaventaminen.Toisinaan olen tehnyt vaatteita ihan alusta asti.
Kokoan teille kuvina muutamia tekeleitäni ja muokkauksiani. Aloitan kuitenkin vanhojentanssimekostani, joka on siis äitini on tehnyt.
Puku olisi vaatinut iiiiiison alushameen ja ehkä vanteenkin, mutta resurssit loppuivat kesken. Puku kuvastaa erittäin hyvin silloista tyyliäni. Olin suunnitellut puvun itse, ja olin haaveillut siitä jo edellisvuoden tansseista asti. Muttei siitä nyt sen enempää, nyt omiin tekeleisiini:
Siinä oli muutama esimerkki ompeluistani. Juuri tällä hetkellä tuntuu olevan kova into päällä ompeluun. Saa nähdä mitä kaikkea saan vielä aikaiseksi!
Kokoan teille kuvina muutamia tekeleitäni ja muokkauksiani. Aloitan kuitenkin vanhojentanssimekostani, joka on siis äitini on tehnyt.
Puku olisi vaatinut iiiiiison alushameen ja ehkä vanteenkin, mutta resurssit loppuivat kesken. Puku kuvastaa erittäin hyvin silloista tyyliäni. Olin suunnitellut puvun itse, ja olin haaveillut siitä jo edellisvuoden tansseista asti. Muttei siitä nyt sen enempää, nyt omiin tekeleisiini:
 |
| Tämän kellohameen tein alusta asti itse tänään. |
 |
| Ensimmäinen kellohameeni. Tein sen vuonna 2009, mutta korjasin vasta sen vetoketjun. Entinen verho. |
 |
| Ylipienet kiinalaiselle lantiolle mitotetut farkut. Ensimmäiset housut mitä jouduin leventämään... |
 |
| Ja tässä ne ovat, minun jalassani! |
 |
| Pitsibloero, jonka tein alusta asti itse. Yksi ensimmäisiä tekeleitäni. |
 |
| Modattu toppi. Paita oli ennen pitkähihainen ja logo kuului selkäpuolelle. |
 |
| Erään toisen tekemät PVC-housut, jotka istuivat minulle todella huonosti... |
 |
| Muuttuivat ihanaksi merenneitohelmaiseksi hameeksi! |
+082.JPG) |
| Zombie-morsio viimevuoden naamiaissynttäreilleni. |
Siinä oli muutama esimerkki ompeluistani. Juuri tällä hetkellä tuntuu olevan kova into päällä ompeluun. Saa nähdä mitä kaikkea saan vielä aikaiseksi!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)